16. heinäkuuta 2017

Jo Nesbø: Lepakkomies

Kirjastosihteeri kesälomalla, lukemassa kuinkas muutenkaan. Moni asiakas tykkää Harry Hole -dekkareista, ja sarjan tuorein osa Jano keikkuu varaustilastojen kärjessä. Itse en ollut aiemmin tutustunut sarjaan tai Nesbøn muihin teoksiin lainkaan, joten ajattelin kesälomalla sivistää itseäni sarjan ensimmäisellä osalla, Lepakkomiehellä. Kuuntelin kirjan BookBeatin kautta samalla kun kudoin räsymattoja, aika menee siinä rattoisasti murhien selvittelyä kuunnellessa.

Harry Hole on siis norjalainen etsivä, joka on lähetetty Australiaan seuraamaan norjalaisen naisen murhan selvittämistä. Australian-komennus on samalla testi alkoholisoituneelle Holelle: hänen urastaan Norjassa päätetään sen perusteella miten tutkimukset Australiassa sujuvat. Sydneyssä Holen on tarkoitus avustaa tutkimuksissa, mutta hänelle painotetaan heti alussa, että liian tiiviisti ei sovi osallistua. Parikseen Hole saa erikoisen aboriginaalimies Andrew Kensingtonin, jonka kanssa hän  myös ystävystyy työskentelyn aikana.

Suhtauduin kirjaan epäilevästi, eikä rauhallinen aloitus saanut minua vakuuttuneeksi. Taisin lipsahtaa ylikriittisyydenkin puolelle, kun tuntui että kaikki Holen tapaamat aboriginaalit rakastivat samanlaisten oman kulttuurinsa myyttisten tarinoiden kertomista paikasta ja tilanteesta riippumatta. Välillä tuli tunne, että en seurannut vain yhtä tarinaa, vaan useita erilaisia tarinoita limittäin ja sisäkkäin. Myyttiset tarinat tuntuivat katkaisevan päätarinan, ihan kuin olisi käynyt mainostauolla. Näiden lisäksi kerrottiin monen eri henkilön tarinat, ja tietysti etenkin Holen tarina sai paljon tilaa. Kaikkien henkilöiden tarinoissa oli paljon vaikeita asioita ja vastoinkäymisiä, mutta silti he tuntuivat kertovan niistä kuin viime sunnuntain päiväkahveista. Yhdeltä henkilöltä olisin sen ehkä hyväksynyt, mutta kun tarinankertojia tuntui olevan vähän joka nurkassa, se alkoi ärsyttää.

Dekkareilta odotan yleensä toimintaa. En tarkoita raakuutta, verta ja suolenpätkiä, vaan sitä että tapahtumien rytmi olisi edes kohtalaisen ripeä. Lepakkomiehessä toiminnan alkamiseen meni minusta liikaa aikaa, puolivälissä ihmettelin että saadaanko murhaa ollenkaan selvitettyä. Sitten kun toiminta alkoi, se kyllä imaisi mukaansa, mutta harmikseni kirja sitten jo loppuikin. Minun makuuni tämä oli turhan rauhallinen ja maalaileva.

Lepakkomiehen ensijulkaisusta on jo 20 vuotta, mutta tapahtuma-aika on saatu hyvin häivytettyä. Tietysti kännyköiden ja muun elektroniikan puuttuminen paljastaa jonkin verran, mutta sillä oli niin pieni osa kirjassa, ettei aika ollut merkityksellinen. En kuunnellessani tiennyt kirjan alkuperäistä ilmestymisvuotta, ja olisin arvannut sen kuvaavan myöhempää aikaa. Elektroniikan sijaan kirjassa keskityttiin ihmisten välisiin kohtaamisiin, mikä oli ihan mukavaa vaihtelua. Ehkä ihmiset 20 vuotta sitten puhuivat tosiaan enemmän kasvotusten kuin nykyään. :)

Minusta ei siis tällä kuuntelulla tullut Harry Holen fania, mutta voi olla että vielä palaan hänen seuraansa. Sarjassa on nyt ilmestynyt yhteensä 11 kirjaa, kaikki aika paksuja joten tilaisuuksia riittää vielä.

Jo Nesbø: Lepakkomies*. Johnny Kniga 2014, 489 sivua. Kuunneltu äänikirjana.

6. heinäkuuta 2017

Lastenrunoja runon ja suven päivänä

Tänään vietetään runon ja suven päivää. Meillä on viime aikoina tutustuttu lastenrunoihin, joten ajattelin että lastenrunokirjoista kirjoittaminen sopii tähän päivään hyvin. Pikkumies on nyt yksivuotias, joten hän ei vielä runojen päälle kovin paljoa ymmärrä, mutta kuuntelee kyllä sujuvasti leikin lomassa kun luen niitä ääneen. Meillä luetaan muutenkin ääneen kaiken touhun keskellä, yleensä minä istun keittiön lattialla lukemassa kun mies tekee ruokaa ja pikkumies touhuaa omiaan siinä vieressä.


Runokirjoista luettavana ovat olleet Jukka Itkosen Kaikki hyvin kasvimaalla ja Sanamaa, Ismo Puhakan Hei, hommiin! ja Vesa Löhösen Ajan Hukkaa sanoi susikuski. Kaikki ovat lainassa kirjastosta.


Jukka Itkonen on varmasti monelle tuttu, sillä hänen tuotantonsa on laaja niin kirjallisuuden kuin musiikinkin puolella. Lasten runokirjoja on myös julkaistu useita. Sanamaa on ilmestynyt vuonna 2012 ja sen ihanan kuvituksen on tehnyt Virpi Penna. Kirjan runot sisältävät paljon sanoilla leikittelyä ja aihepiirit vaihtelevat eläimistä leipomiseen. Pidin erityisesti runosta Sammakko ja perhonen, joka sopii näihin kesäsäiden päivittelyihin erinomaisesti, asiat kun voi nähdä useammasta näkökulmasta:


Kunpa sataisi, sanoi sammakko,
sataisi solkenaan.
Silloin tämä pomppiva vieteri
lähtisi niitylle pomppimaan.

Kunpa paistaisi, sanoi perhonen,
ja jos rupeaa paistamaan,
silloin tämä lentävä liidokki
lentäisi mettä maistamaan.
(Itkonen: Sanamaa, s. 21)


Kaikki hyvin kasvimaalla -kokoelma on ilmestynyt 2014 ja sen on kuvittanut Camilla Pentti. Myös tämän kirjan kuvitus on todella kaunis ja ihanan värikäs. Tämän kirjan runot liittyvät luontoon, kasveihin, vuodenaikoihin ja eläimiin. Useimmat runoista olivat minusta kesäisiä, mutta löytyy joukosta myös muihin vuodenaikoihin sopivia runoja. Mukana on myös pieniä "söpöjä" runoja, kuten Jäljet hiekassa:

Hiekkaan pienet jäljet jäi,
siitä sahamiehentäi
juuri äsken kulki.

Meni piiloon kiven taa
ja siellä silmät sulki.
(Itkonen: Kaikki hyvin kasvimaalla, s. 31)


Ismo Puhakan runoilemassa ja Paula Aholan kuvittamassa kirjassa Hei, hommiin! (2011) on teemana erilaiset ammatit. Monet runoista ovat aika pitkiä ja kaikki runot keskittyvät aina yhteen ammattiin. Mukana on esimerkiksi pappi, postinkantaja, runoilija ja lopuksi Muuan herra riippumaton. Kaikki runot ovat rytmikkäitä ja sopivat minusta paremmin ääneen luettaviksi kuin hiljaa itsekseen tavattaviksi. Runoilijasta kertova runo taisi olla kirjan lyhin, mutta minusta kaunein:


Kerro meille kirjailija,
miten tehdään kirja?
Pannaan kirjaimia peräkkäin:
Näin ja nÄin ja näIn ja näiN.

Kerro meille runoilija,
mistä löytyy sadun sija?
Mennään metsään,ystäväin,
ja ollaan aivan hiljaa.
(Puhakka: Hei, hommiin! s. 10)


Ajan Hukkaa sanoi susikuski on Vesa Löhösen kirjoittama ja Jukka Laukkasen kuvittama, ja se on ilmestynyt vuonna 2006. Kirja sisältää lyhyehköjä runoja joissa eläimet ovat yleensä päähenkilöinä. Nämä runot eivät iskeneet minuun ihan yhtä lujaa kuin muut joista olen tässä kertonut. Näissä runoissa oli edellisiä selkeämmin joku tarina, esimerkiksi karhujen häät tai hiirten runopiiristä kertovat runot. Minä pidin eniten väsähtäneestä kukosta kertovasta runosta:


Isäntä oli murheissaan kukosta:
ei ollut kiekunut aamulla,
lieneekö kurkussa tukosta?
Vai olisiko vanhuus tulossa,
mies tuumi alakulossa.
Sai tohtorilta uutisia hyviä:
- Kukko virkoaa
kun annat sille jyviä.
- Ei kiekunut se aamulla, herätellyt hommiin,
se nukkunut vain oli tällä kertaa pommiin.
(Löhönen: Ajan Hukkaa sanoi susikuski, s.41)

Runojen ja lorujen kuuleminen edistää lapsen kielenkehitystä pienenä, ja vähän isompanakin se kehittää kielitajua erinomaisesti. Runoja kuulemalla ja lukemalla oppii oman kielen rytmin ja sillä leikittelyn eri tavalla kuin satuja kuuntelemalla. Runot kehittävät myös sanavarastoa, sillä niissä voi olla vähän vieraampia sanoja kuin mihin lapsi on tottunut. Etenkin Itkosen Sanamaa-kirjassa huomasin paljon sellaisia sanoja, joiden merkitystä voisi isomman lapsen kanssa yhdessä pohtia.

Lapsille lukeminen on tärkeää, se tieto ei varmasti ole päässyt livahtamaan kenenkään ohi. Minusta kannattaa kuitenkin lukea erilaisia ja erityyppisiä tekstejä. Ja jos on itse vähän epäluuloinen runoja kohtaan, lastenrunot voivat olla vähän helpommin lähestyttäviä. Ainakin kirjoissa taitaa olla värikkäämpi kuvitus!

4. heinäkuuta 2017

Roope Lipasti: Pihalla - erään remontin anatomia

Lipastin esikoiskirja Pihalla - erään remontin anatomia tarttui mukaani kirjastosta, koska ajattelin sen tarjoavan vertaistukea omiin keskeneräisiin ja vielä aloittamattomiin projekteihin pihapiirissämme. Vertaistukea tästä päiväkirjamuotoon kirjoitetusta kirjasta saakin ja lisäksi hyvän mielen.

Tämä oli yksi niistä kirjoista, joita luimme puolisoni kanssa ääneen. Osa tapahtumista sai meidät irvistelemään myötätunnosta, osa hymistelemään hyväksyvästi ja melkein joka sivulla myös nauramaan, yleensä tosin eri kohdissa.

Kirjan tekstit on koottu osittain Kotivinkissä aiemmin ilmestyneistä teksteistä. Päiväkirjamaisesti etenevän tekstin lisäksi asiat etenevät teemoittain ja minusta ainakin hyvin yhtenäisesti. Kirjan päähenkilönä on koko Lipastin perhe, ja etenkin lasten edesottamuksia kuvaillaan hyvinkin värikkäästi. Pääpaino on kuitenkin rintamamiestalon ja muiden tontin rakennusten ja pihan kunnostamisessa.

Vanhojen talojen kunnostajat tietävät, että remontissa voi eteen tulla mitä vain. Kirjassa ihmetellään montaa aiemman omistajan ratkaisua: edellinen omistaja on esimerkiksi ollut erityisen ihastunut peltiin, paikannut navetan kattoa muun muassa mustilla jätesäkeillä ja löytyy tontilta myös itsekseen pystyssä pysyvää seinää, perustukset kun ovat olleet laihanlaiset. Myös uusia huoneita saattaa remontin ohessa löytyä ja syntyä.

Remontoijalla on oltava tietysti hyvät työkalut ja tarvikkeet. Niihin voi syntyä jopa erityisen läheinen suhde, kuten kirjassa kuvataan: "--isot ja karvaiset miehet tulevat iloiseksi uudesta taltasta. Sehän on kuin suoraan elokuvasta 2001 - avaruusseikkailu, jonka alussa apinat hyppivät iloissaan kun ovat keksineet nuijan." Itse puretut ja vielä käyttökelpoiset rakennustarvikkeet tietysti säästetään ja varastoidaan myöhempää tarvetta varten: "Eräänä päivänä huomasin, etten olisi millään halunnut käyttää erästä upeaa hirttä pylväänä, koska, tuota, sittenhän minulla ei enää olisi ollut varastossa sellaista upeaa hirttä."

Uskoisin että kirja viihdyttää erityisesti sellaisia, joilla on lapsia ja remontti kesken. Huumoria ei säästellä ja monessa kohtaa pääsee nauramaan sekä suomalaiselle luonteenlaadulle että siinä samassa itselleenkin. Erityisen koomisia ovat tietysti ne tilanteet, kun kaikki ei menekään ihan niin kuin Strömsössä. Tämäkin kirja on oivallista kesälukemista.


Sopii Helmet-lukuhaasteen kohtiin

2. kirjablogissa kehuttu kirja
5. kirjassa liikutaan luonnossa
18. kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa
25. kirja jossa kukaan ei kuole
29. kirjan päähenkilö osaa jotain, jota haluat oppia
37. kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta
42. esikoisteos
47. kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit

Roope Lipasti: Pihalla - erään remontin anatomia. Kustannus oy Majakka 2006, 157 sivua.

28. kesäkuuta 2017

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori

Tämä muutaman vuoden takainen esikoisromaani on täydellinen kesäkirja. Siinä on huumoria, romantiikka ja maalaismaisemaa. Erityisen herkullinen tämä taitaa olla varsinaissuomalaisille, sillä se kertoo itäsuomalaisen Ainon kulttuurishokista kun tämä muuttaa kuukaudeksi varsinaissuomalaiselle karjatilalle.

Aino on puhelias ja eloisa karjalainen, Jussi taas tuleva karjatilallinen Varsinais-Suomesta. Pari rakastuu messuilla päätä pahkaa ja niin tulisesti, että Aino lähtee kuukaudeksi kokeilemaan, selviääkö Jussin kotitilalla. Jussista ja kotitilasta kyllä selviää, mutta Jussin lisäksi tilalla asuvat hänen isänsä, setänsä ja pikkuveljensä. Jussin äiti on kuollut ja jättänyt jälkeensä pysähtyneisyyden. Mitään ei ole emännän kuoltua saanut talossa muuttaa.

Kulttuurishokkeja on siis luvassa puolin ja toisin. Ainon näkökulmasta Jussin isä ja setä (Unto ja Erkki) ovat lähestulkoon mykkiä, tai puhuvat ainakin niin outoa kieltä, ettei sitä suomeksi voi laskea. Tästä kaksikosta minulle tuli jatkuvasti mieleen Finnish Nightmares -sarjakuvat, niin vierasmaalaiselta puhelias ja sosiaalinen Aino varmasti näiden mielestä tuntui. Aino ei myöskään voi ymmärtää, miksi talon rutiineihin ei voi noin vain mennä sörkkimään ilman molemminpuolista mielensäpahoitusta.

Minä sain osakseni lukuisia kummastuneita katseita kun tyrskähtelin lukiessani sohvannurkassa. Kun on itse sukujuuriltaan sekä karjalainen että varsinaissuomalainen ja kun on todistanut näiden kahden kulttuurin törmäyksiä, pystyy hyvin eläytymään myös kirjan henkilöiden ahdinkoon. Sympatiani olivat vuorotellen sekä Ainon että Unton ja Erkin puolella. Eivätkä Unto ja Erkki tietysti ole mörököllejä syntyjään, vaan olosuhteiden ja elämäntilanteen muovaamina. Aino tuo tilan pysähtyneisyyteen raikkaan tuulahduksen, mutta joutuu kuitenkin huomaamaan, että asioita voidaan tehdä monella tavalla ja että hiljaisuuskin on joskus hyväksi.

Jos kaipaat lomalukemiseksi riippumattoon jotain kevyttä ja hauskaa, suosittelen tätä kirjaa. Jos inhoat kulttuuristereotypioilla leikkimistä tai maalaisromantiikkaa, tämä ei välttämättä ole paras vaihtoehto.


Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtiin

2. kirjablogissa kehuttu kirja
4. kirja lisää hyvinvointiasi
5. kirjassa liikutaan luonnossa
14. valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella
17. kirjan kannessa on sinistä ja valkoista
25. kirja, jossa kukaan ei kuole
42. esikoisteos
47. kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori. Tammi 2013, 267 sivua.

Täältä* voit hankkia kirjan e-kirjana.

25. kesäkuuta 2017

Satu Rämö ja Hanne Valtari: Unelmahommissa. Tee itsellesi työ siitä mistä pidät

Yleinen ajatus työnteosta taitaa edelleen olla sellainen, että työn pitää olla tuskaa tai vähintäänkin maistua puulta, ja että elämä alkaa vasta työajan jälkeen tai sitten joskus eläkkeellä. Siitä kertoo myös sanonta "ensin työ, sitten huvi". Entä jos työn ja huvin voisikin yhdistää? Olisiko väärin ihan jopa nauttia työnteosta, koska se on niin kivaa?

Unelmahommissa-kirjan mukaan työn ja huvin voi hyvinkin yhdistää, eikä työnteosta nauttiminen todellakaan ole väärin. Kirja päinvastoin kannustaa tekemään itselleen työn juuri siitä, mistä pitää.

Molemmat kirjoittajat ovat ammattibloggaajia: Hanne Valtari kirjoittaa Lähiömutsi-blogia ja Satu Rämö Salamatkustaja-blogia. Bloginpidon lisäksi molemmilla on myös muita töitä, mutta bloggaaminen tuo elannosta ison osan. Sen verran tunnettuja naiset ovat, että kirjan varausjonot kirjastoissa ovat aika pitkät.

Bloggaaminen saa kirjasta luonnollisesti aika ison siivun, ihan omana lukunaan mutta myös muiden lukujen seassa. Itsensä elättäminen blogia kirjoittamalla on kuitenkin (etenkin Suomesssa) vielä aika uusi juttu, joten minusta on hyvä että asiaa nostetaan esille. Kirjassa on mielestäni kerrottu avoimesti ja selkeästi siitä, miten paljon blogin ylläpitämiseen vaaditaan työtä. Ei riitä että istuu hetken koneella naputtelemassa tekstin ja nappaa pari kivaa kuvaa tekstin kylkeen. Lisäksi paneudutaan myös rahapuoleen ja avataan tarkemmin sitä, mistä kaikesta ammattibloggaajan tulo koostuu.

Kirjaa varten on haastateltu myös muita unelmahommia tekeviä: on kahvinpaahtajaa, pyöräkauppiasta, ruokataiteilijaa ja viskitislaajaa. Moni haastatelluista on päässyt tekemään unelmahommiaan monen mutkan ja toisille tehtyjen töiden jälkeen. Kirjassa toistuu ihmisten halu tehdä töitä itselle ja oman mielen mukaan. Yrittäjänä voikin nauttia luovasta vapaudesta eri tavoin kuin työntekijänä.

Helppoa yrittäjyys ei silti ole. Kirjassa painotetaan erityisesti verkostojen merkitystä yrittäjän työn tukena. Hyvien ja toimivien verkostojen lisäksi painotetaan auttamisen vastavuoroisuutta: minä autan sinua nyt, ja joku toinen auttaa minua sitten kun itse tarvitsen apua. Minusta tässä ajatuksessa palataan hyvällä tavalla menneeseen maatalousyhteiskunnan yhteisöllisyyteen: kaikki pärjäsivät kun autettiin toinen toistaan.

Moni meistä on ihan kivassa työssä: siitä saa tarpeeksi rahaa ja se ei ole ihan täyttä kidutusta. Työajan jälkeen alkaa vapaa-aika, ja sitä voi sitten viettää miten haluaa, vaikka usein aika ei tunnu riittävän edes puoleen siitä mitä haluaisi tehdä. Kirjan oppien mukaan voisi yrittää tehdä työn siitä, mitä haluaa vapaa-ajallaan tehdä. Parhaimmillaan voi päästä tilanteeseen, jossa itselle lopulta maksetaan siitä, että saa tehdä sellaisia asioita, joista olisi jopa valmis maksamaan.

Minusta tämä olisi hyvä kirja ihan kenen tahansa lukea. Vaikka olisikin tyytyväinen omaan tämänhetkiseen tilanteeseensa, kirja saattaa silti laittaa miettimään elämäänsä vähän toisessa valossa. Jokaisen on hyvä pysähtyä tietyin väliajoin tarkastelemaan omaa elämäänsä, ja sitä, käyttääkö aikaansa oikeasti sellaisiin asioihin joita haluaa tehdä. Toisaalta tämä kirja antaa myös tuoreen näkökulman nykypäivän työelämään: ehkä tehtyä työtä voisikin mitata jollain muulla tavalla kuin työpaikalla vietettyinä tunteina ja minuutteina.


Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtiin

2. kirjablogissa kehuttu kirja
4. kirja lisää hyvinvointiasi
10. kirjan kansi on mielestäsi kaunis
11. jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja
18. kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa
25. kirja, jossa kukaan ei kuole
28. kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan
29. kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia
45. suomalaisesta naisesta kertova kirja
47. kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit
49. vuoden 2017 uutuuskirja

Satu Rämö ja Hanne Valtari: Unelmahommissa. Tee itsellesi työ siitä mistä pidät. WSOY 2017, 352 sivua.

Täältä* voit hankkia kirjan e-kirjana.

23. kesäkuuta 2017

Jari Vainio: Viidakkotohtori. Dokoto Jalin päiväkirjat 1987-1993

Olen kerran saanut olla kuuntelemassa Jari Vainion esitystä, ja kerrontaa kuunnellessa ja kuvia katsellessa aika suorastaan vilahti ohitse. Tuolloin hän kertoi muustakin urastaan, mutta Afrikan tapahtumat jäivät itselleni parhaiten mieleen. Vaikka tuosta esityksestä on jo muutama vuosi aikaa, tartuin silti innokkaasti kirjaan, jossa hän kertoo juuri Afrikan-vuosistaan vastavalmistuneena lääkärinä. Kirja kattaa kuuden vuoden ajanjakson vuodesta 1987 vuoteen 1993 ja antaa lukijalle mahdollisuuden seurata nuoren lääkärin muuttumista arvotetuksi dokoto Jaliksi, johon paikalliset luottavat.


Lääkärin työ oli raskasta köyhyydestä ja kuivuudesta kärsivällä alueella. Pienessä lähetysaseman sairaalassa perustarvikkeistakin oli pulaa. Kirjan alkupuolella kerrotaan esimerkiksi toimenpiteissä käytettävien hanskojen kierrättämisestä: kertakäyttöiseksi tarkoitetut käsineet pestiin ja steriloitiin uudelleen käytettäviksi niin kauan kuin ne vain pysyivät ehjinä. Myös lääkkeistä oli jatkuvasti pulaa, ja usein jouduttiin käyttämään vanhentuneita lääkkeitä koska muutakaan ei ollut.

Afrikkalaisen syrjäseudun sairaalassa kohdataan erilaisia haasteita kuin suomalaisessa sairaalassa. Villi ympäristö eläimineen aiheutti paljon erilaisia vammoja ja sairauksia. Käärmeen- ja krokotiilinpuremia hoidettiin usein, samoin erilaisia hyönteisten levittämiä sairauksia. Liikenneonnettomuudet olivat yleisiä sekä vapaammasta ajokulttuurista että ajoneuvojen ja teiden huonosta kunnosta johtuen. Vainio kertoo itsekin istuneensa yön jos toisenkin tienposkessa keskellä erämaata koska autosta oli jälleen puhjennut yksi tai useampi rengas.

Ympäristön ja elinolosuhteiden lisäksi myös kulttuuri on hyvin erilainen Suomeen verrattuna. Taikausko ja perimätieto olivat keskeisiä paikallisten arjessa, ja esimerkiksi terveyskasvatuksen tehokkuus oli heikko. Vainio taisteli esimerkiksi HIVin leviämisen estämiseksi ja jakoi paljon tietoa sairaudesta ja sen leviämisestä. Oman kulttuurin uskomukset istuivat kuitenkin syvässä, joten useimmat uskoivat kaikesta huolimatta paranevansa sairaudestaan esimerkiksi noitatohtorin avulla.

Päiväkirjan sivuilla on edustettuna laaja skaala tunteita onnesta ja ilosta suuttumukseen, toivottomuuteen ja suruun. Paikallisista tuli Vainiolle rakkaita ystäviä ja laaja eläinlauma oli hoitajalleen tärkeä. Byrokratian ja yhteiskunnan epäreiluus, onnettomuudet, oma sairastelu ja lukuisat kuolemat verottivat kuitenkin voimia. Usein painoi myös huoli omasta terveydestä: ympäripyöreät päivät, ravinnon niukkuus ja yksipuolisuus yhdistettynä malariaan pakottivat tohtorinkin välillä petiin.

Minut tämä kirja imaisi mukaansa niin että tihrustin yöhämärissä ilman lukulamppua aina vain seuraavan ja seuraavan luvun. Kerronta oli sujuvaa ja henkilöt ja tapahtumat mielenkiintoisia ja koskettavia. Tällainen nojatuolimatkailu avaa silmiä oman arjen ja ympäristön suhteen: moni asia on meillä ehkä paremmin, mutta monessa asiassa voisimme kyllä ottaa oppia afrikkalaisiltakin.


Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtiin

2. kirjablogissa kehuttu kirja
5. kirjassa liikutaan luonnossa
11. jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja
18. kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa
20. kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö
35. kirjan nimessä on erisnimi
36. elämäkerta tai muistelmateos
38. kirjassa mennään naimisiin
41. kirjan kannessa on eläin
47. kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit
48. kirja aiheesta josta tiedät hyvin vähän
49. vuoden 2017 uutuuskirja

Jari Vainio: Viidakkotohtori.* Dokoto Jalin päiväkirjat 1987-1993. Johnny Kniga 2017, 251 sivua.

21. kesäkuuta 2017

Lori Nelson Spielman: Kymmenen unelmaani

Kansikuva kustantajan sivuilta
Tämä oli täydellinen hömppäkirja tietokirjojen välissä luettavaksi, ja sopii hyvin myös kesälukemiseksi rannalle tai riippumattoon. Kirja voi laittaa pohtimaan myös omaa elämäänsä, vaikka onkin viihdettä.

Brett Bohlinger valmistautuu äitinsä testamentinlukutilaisuudessa hieman erilaiseen perintöön kuin mitä saa: listan unelmistaan, jonka hän on itse nuorena kirjoittanut ja heittänyt pois. Äiti on säästänyt tämän unelmalistan ja Brett joutuu kohtaamaan vanhat unelmansa, jotka tuntuvat jonkun ihan toisen ihmisen unelmilta. Kyllä kai jokainen teini-ikäinen jossain vaiheessa haluaa oman hevosen, mutta miten sellaisen sovittaa kolmikymppisen trendikkääseen elämään? Tai miten luodaan uudestaan suhde isään, joka on jo kuollut?

Kymmenen unelman saavuttamiselle annetaan vuoden aikaraja, eikä yhtäkään niistä hoideta sormia napsauttamalla. Brett huomaa joutuvansa tarkastelemaan omaa elämäänsä uudella tavalla, ja listan toteuttamisen myötä moni asia tietysti muuttuukin. Kaikesta räpeltämisestä huolimatta elämä kantaa.

Vaikka kirjassa on puutteensa, sen tarina ja päähenkilö ovat kuitenkin niin mielenkiintoiset, että minua tämä kirja piti otteessaan. Osa juonenkäänteistä oli ehkä vähän epäuskottavia ja joku lukija varmasti kyllästyy ennalta-arvattavuuteen, mutta minä pidin tästä.

Viihteellisen pinnan alla oli vakavia aiheita, joihin varmasti suurin osa aikuisista jossain vaiheessa törmää. Tämän kirjan myötä voi ehkä pysähtyä hetkeksi tarkastelemaan omaa elämäänsä ja sitä, kuinka tyytyväinen siihen on. Ehkä itse kullakin on joskus teini-ikäisenä ollut lista haaveita, joista osa on vielä toteuttamatta. Pitäisiköhän niitä vähän vilkaista ja tarkistaa oman elämän suuntaa?

Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtiin

2. kirjablogissa kehuttu kirja
11. jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja
14. valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella
20. kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö
17. käännöskirja
42. esikoisteos
47. kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit
49. vuoden 2017 uutuuskirja

Lori Nelson Spielman: Kymmenen unelmaani. Otava 2017, 381 sivua.

19. kesäkuuta 2017

Mattsson Anne: Tellervo Koivisto. Elämäkerta

Kansikuva kustantajan sivuilta
Jonotin tätä kirjaa pitkään ja satuin saamaan sen juuri presidentti Mauno Koiviston hautajaisten aikaan. Presidentin kuoleman myötä kirja varmasti kiinnostaa yhä useampia. Tällä hetkellä varausjono Vaski-kirjastoissa näytti olevan 341.

Itselläni ei juuri ollut mielikuvia Tellervo Koivistosta ennen kirjan lukemista, sillä olen ollut lapsi Koiviston presidenttikausien aikaan. Linnan juhlien vieraana olen Tellervon tietysti nähnyt ja muutaman lehtihaastattelun viime vuosina lukenut, mutta siihen tietoni hänestä rajoittuvat.

Mattssonin kirjoittama elämäkerta perustuu moniin eri lähdeaineistoihin. Lähteenä on käytetty Tellervo Koiviston ja hänet tuntevien ihmisten haastatteluja, mutta myös monenlaista arkistomateriaalia ja kirjoja. Tellervo on itse todennut, että muistissa on jo nykyään aukkoja, joten kaikkea tietoa on mahdotonta saada pelkillä haastatteluilla. Kirjassa eri lähteet täydentävät mukavasti toisiaan ja tuovat käsiteltävään asiaan myös erilaisia näkökulmia. Välillä eri aineistot ovat hiukan ristiriitaisia keskenään, mutta senkin kirjoittaja tuo lukijoille näkyväksi. Kaikkiin kirjoittajan mieltä askarruttaviin kysymyksiin ei saada vastauksia, mutta kysymyksiä on kuitenkin pohdittu eri vaihtoehtoja spekuloiden.

Elämäkerran kautta Tellervo Koivistosta saa vaatimattoman mutta osaavan ja toimeen tarttuvan kuvan. Häntä kuvataan luonteeltaan hiukan syrjäänvetäytyväksi, mutta voimakkaaksi taustavaikuttajaksi. Hänen erityinen huumorintajunsa nostettiin moneen kertaan esille eri ihmisten toimesta. Suuri rooli on tietysti myös Mauno Koivistolla. Tellervo oli todennut että ilman Maunoa tätä kirjaa ei olisi koskaan kirjoitettu. Tähän tokaisuun kirjoittaa palaa useampaan kertaan Tellervon vaiheista kertoessaan.

Presidenttikausien aika oli saanut kirjasta melko vähän tilaa, enemmän sivuja annettiin ajalle ennen "linnatuomiota". Kirjan esittelyteksteissä todetaan että painopiste on tarkoituksellisesti presidenttikausia edeltävissä vuosikymmenissä, sillä Tellervon aiempien vaiheiden tarkastelulla saadaan luotua kuva siitä, miten hänestä tuli juuri sellainen kuin tuli.

Itseäni presidenttiaika kiinnosti eniten, ja kirjan alkupuolella vähän takeltelin itselleni vieraiden henkilöiden ja politiikan tapahtumien paljoudessa. Luin kirjaa muutenkin paljon hitaammin kuin yleensä. Kyse ei ollut siitä etteikö aihe olisi kiinnostanut, vaan siitä että tekstiin joutui keskittymään tavallista enemmän etenkin vieraiden henkilöiden paljouden vuoksi. Loppupuolen luvut pystyin jo lukemaan nopeammassa tahdissa kun aiheet tulivat tutummiksi.

Kirja on hyvin mielenkiintoinen ja perusteellinen, ja antaa tavalliselle kansalaiselle mahdollisuuden kurkistaa valtakunnanpolitiikan kulissien taakse. Monellakaan rivikansalaisella ei taida olla kovin selkeää kuvaa siitä, mitä presidentti oikeastaan tekee, ja sen valottamiseksi tällaiset kirjat ovat erinomaisia. Vaikka presidentin puoliso onkin taustarooli, sen hoitaminen menestyksekkäästi vaatii silti paljon töitä.


Sopii Helmet-lukuhaasteen kohtiin

2. Kirjablogissa kehuttu kirja
5. Kirjassa liikutaan luonnossa
8. Suomen historiasta kertova kirja
12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja
22. Kuvitettu kirja
29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, jota haluat oppia
34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt
35. Kirjan nimessä on erisnimi
36. Elämäkerta tai muistelmateos
38. Kirjassa mennään naimisiin
39. Ikääntymisestä kertova kirja
45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja
47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit
48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän
49. Vuoden 2017 uutuuskirja

Anne Mattsson: Tellervo Koivisto. Elämäkerta. Siltala 2017, 424 sivua.

18. kesäkuuta 2017

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Kansikuva kustantajan sivuilta.
Tämä viime vuoden Finlandia-voittajakin päätyi lopulta luettavakseni. Laitoin sen varaukseen vasta alkuvuodesta ja odottelin kirjaa kevääseen asti, mutta toukokuussa lopulta sain sen luettavaksi ja luettua. Epäröin tämän kanssa pitkään, kuten aika monen muunkin paljon hehkutetun kirjan kanssa usein epäröin. Pelkäsin että en oikein innostu aiheesta tai tyylistä, mutta kirjan kaunis kansi kuitenkin houkutteli kokeilemaan.

Ennakkoaavistukseni olivat osittain oikeassa, sillä alkuun pääseminen takkusi. Suurin syy taisi kuitenkin olla se, että Helsinki on minulle aika vieras kaupunki, enkä osannut hahmottaa paikkoja ja rakennuksia, joita kirjassa vilisi. Olisin tarvinnut tuekseni jatkuvasti karttaa ja kuvia, mutta harvoin jaksoin googlata lukemisen lomassa. Jos kirja olisi sijoittunut Turkuun, luulen että olisin ollut siitä innostuneempi koska turkulaiset paikat ovat tutumpia. Päiväkirjamuotoon tottuminen vei myöskin aikaa.

Sitkeästi sinnittelin kirjan puoleenväliin asti, ja hyvä niin. Puolivälissä tarina jo imaisi tai olin tottunut erilaiseen tyyliin, ja lopun luin jo nopeasti. Voi myös olla, että kirjan alkupuolella näkyi enemmän Engelin koti-ikävä ja sopeutumisvaikeudet kylmään ja kosteaan Helsinkiin. Kirjan loppupuolella aikaa oli jo kulunut ja elämä asettunut.

Kirjan kieli on kaunista ja runollista, mikä ei tietysti yllätä kun kirjoittajana on runoilija. Rakastan kaunista kieltä, ja alusta asti pysähtelin maistelemaan ihania ilmauksia. Jossain kohdin tosin mietin, mahtoiko Engel olla oikeasti niin runollinen, mutta mistäs sitä tietää mitä ihmiset salaisiin yöpäiväkirjoihinsa kirjoittavat, joten voihan olla että olikin.

Alun takkuilusta huolimatta olen iloinen että luin tämän kirjan, sillä poikkeamalla itselleni tutuimmasta tyylistä sain vähän haastetta lukemiseeni. Minusta tämä oli kaunis kirja sekä kielensä että ulkoasunsa osalta.


Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtiin

1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis
2. Kirjablogissa kehuttu kirja
8. Suomen historiasta kertova kirja
9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja
10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis
34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt
35. Kirjan nimessä on erisnimi
47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit
48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista. Gummerus 2016, 215 sivua.

16. kesäkuuta 2017

Blogin kasvojenkohotus

Blogi on kokenut viime kuukausina muutoksia ulkonäössä. Olen testaillut erilaisia malleja, koska halusin uudistaa ilmettä. Kokeilin myös bloggerin tarjoamia uusia malleja, mutta vaikka se aluksi näyttikin ihan mukavalta, totesin että se ei taida kuitenkaan toimia tässä blogissa halutulla tavalla.

Siirryin siis takaisin "perinteisempään" ulkoasuun ja yksinkertaisin sitä poistamalla taustakuvat ja sivupalkkien taustavärit. Sain myös lopulta askarreltua blogille bannerin. Sen tekeminen on ollut työlistalla pitkään, mutta en ole ehtinyt perehtyä asiaan aikaisemmin. Koska bannerista tuli mustavalkoinen, piti blogin värimaailmaa muokata sen mukaiseksi. Toivon että uusi värimaailma tekee lukemisesta miellyttävämpää ja asioiden löytymisestä sivupalkeista helpompaa.

Noin vuosi sitten toin blogini esittelyyn etunimeni, ja nyt bloggaan omalla naamallani kun uskalsin vaihtaa myös profiilikuvan. Olen arastellut bloggaamista omalla nimelläni (kuten kai aika monet muutkin), mutta asiaan on tottunut ajan kuluessa ja nyt uskallan jo näyttää lukijoille kasvonikin. :)

Toivon että uusi ulkoasu miellyttää ja on aiempaa selkeämpi. Otan mielelläni palautetta ja kehitysehdotuksia vastaan. Tuntuuko lukeminen helpolta vai työläältä, pistääkö joku yksityiskohta ikävästi silmään vai näyttääkö uusi ilme sinusta kivalta?

15. kesäkuuta 2017

Tiina Huttu ja Kirsi Heikkinen: Pää edellä. Näin tuet lapsesi aivojen kehitystä

Kuva #kirja-sivustolta
Psykologia ja aivot ovat kiinnostaneet minua siitä lähtien kun luin lukiossa psykologiaa ensimmäisen kerran. Koska aihe kiinnosti ja koska minulla oli erittäin hyvä opettaja, asiat jäivät mieleen ja ovat pysyneetkin siellä yllättävän hyvin. Luulen, että muistan lukiossa oppimistani asioista parhaiten juuri psykologian asiat, muut tiedot ovat käytön puutteessa hävinneet muistista (tai siltä ainakin tuntuu). Lukion jälkeen olen tarvinnut psykologian tietoja monessa paikassa jatko-opiskeluista tavalliseen arkeen, ja se voi olla yhtenä syynä siihen että tämänkin kirjan tiedot tuntuivat tutuilta.

Pää edellä keskittyy lapsen aivojen ja ajattelun kehittymiseen ja se on kirjoitettu selkeästi ja yksinkertaisesti. Esiteltäviä asioita havainnollisetaan hyvin, ja uskon että moni pienten lasten vanhempi löytää kirjan sivuilta tuttuja tilanteita. Kirjan tiedot perustuvat tutkittuun tietoon ja kirjan lopussa oleva lähdeluettelo on pitkä ja perusteellinen. Minusta kirjoittajat ovat hyvin saaneet tiivistettyä valtavan tietomäärän suhteellisen lyhyeen ja ytimekkääseen muotoon ja vielä sellaisella kielellä, jota tavallinen ihminen voi ymmärtää. Kirjoittajat esittelevät teorioiden tueksi myös paljon tutkimuksia. Ihailin heidän taitavuuttaan tiivistää monimutkaiset tutkimukset muutamaan lauseeseen, jossa selkeästi kerrottin tutkimusaihe, tutkimuksen toteutus ja tulos.

Olen itse kirjan kohderyhmää, sillä poikani täyttää pian vuoden. Kirja antoi monia hyviä vinkkejä ihan arkipäivän elämään. Alle kolmivuotiasta ei esimerkiksi kannata yrittää kauheasti kieltää tekemästä jotain, sillä hänen aivonsa eivät vielä pysty käsittelemään kieltoja ja käskyjä. Kuten moni muukin on ehkä huomannut, kieltäminen yleensä vain lisää kiinnostusta kiellettyä tavaraa tai toimintaa kohtaan. Kirjoittajien (ja oman arkikokemuksenkin) mukaan paljon tehokkaampaa on suunnata pienen vipeltäjän huomio jonnekin muualle.

Kopioin itselleni jääkaapin oveen kolme mielestäni tärkeintä juttua kirjasta. Yksi oli lapsen kielen kehityksen tukeminen, toinen oikeanlainen ja oikeista asioista kehuminen ja kolmas oli listaus lapsen kognitiivisen kehityksen virstanpylväistä. Näistä muutamasta sivusta uskon olevan hyötyä oman lapseni kasvattamisessa. Kehitysvaiheiden esillä pitäminen muistuttaa olemaan vaatimatta lapselta sellaisia asioita, joihin hän ei vielä kykene ja toisaalta vaatimaan pikkuhiljaa sellaisia, joihin hän alkaa kyetä. Kielen kehityksen tukeminen on minusta erittäin tärkeää, varsinkin kun esimerkiksi Pisa-tutkimusten mukaan erityisesti poikien lukutaito rapistuu Suomessa. Kaikkein tärkein on minusta kuitenkin oikeanlainen kehuminen, sillä haluan tukea lapseni terveen itsetunnon kehittymistä, mutta sorrun helposti toistamaan edellisten sukupolvien mallia, mikä ei välttämättä auta pärjäämään nykymaailmassa. Kehumisessa tärkeää on että lasta palkitaan yrittämisestä vaikka lopputulos ei  aina onnistuisikaan. 

Suosittelen lämpimästi tätä kirjaa kaikille vanhemmille, sillä se auttaa oivaltamaan asioita lapsen käyttäytymisen takana.

Kirjoittajat pitävät aiheesta myös blogia, käy tutustumassa!

Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtiin

11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja
14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella
18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa
25. Kirja, jossa kukaan ei kuole
47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit
49. Vuoden 2017 uutuuskirja

Kirsi Heikkinen ja Tiina Huttu: Pää edellä. Näin tuet lapsesi aivojen kehitystä. WSOY 2017, 196 sivua.

10. toukokuuta 2017

Viime aikojen kirjallisia kohokohtia ja notkahduksia

Vaikka blogin puolella on ollut hiljaista, olen ehtinyt lukea ihan mukavasti. Tähän postaukseen ajattelin koota viime aikoina lukemistani kirjoista sekä iloisesti yllättäneet että pettymyksiä tuottaneet. Päivitän säännöllisesti lukemieni kirjojen ja Helmet-haasteen listaa, vaikka en ehdikään kirjoittaa jokaisesta kirjasta omaa postausta. Listat löytyvät täältä.

Toivon että ehtisin jatkossa kirjoittaa vähän useammin ja pidemmin, alkuvuodesta vaan on tahti ollut aikamoinen sekä kotona että töissä. Olen kuitenkin ollut iloisesti yllättynyt siitä miten paljon olen ehtinyt lukemaan tämän kaiken härdellin keskellä.


Iloisesti yllättäneet


Guzel Janiha: Suleika avaa silmänsä

Tähän kirjaan tartuin kirjaston asiakkaan suosituksesta. Hän sanoi, että ei yleensä lue paksuhkoja kirjoja, mutta tämä oli pakko ahmia alusta loppuun, tarina on niin vetävä. Ja niin se olikin. Vaikka aihe on vaikea ja vaiettukin, mukautuvaiseen Suleikaan kiintyy ja hänen tietään kulakkien joukkosiirrossa seuraa välillä vähän turhankin voimakkaasti eläytyen. Tämä kirja on raskas, mutta hieno. Ja tässä on jälleen kirja, jonka lukemalla voi oppia huimasti uutta itänaapurimme historiasta.


Jojo Moyes: Parillisia ja parittomia

Olin ladannut tälle tämän vuoden uutuudelle ihan kohtuuttomat odotukset ja se ylitti ne kirkkaasti. Luin tätä yhden viikonlopun ja keräsin puolisolta jälleen kummastuneita katseita kun kikattelin itsekseni sohvankulmassa. Tässäkin aiheet ovat rankkoja, mutta niiden käsittely humoristista ja viihdyttävää. Moyes osaa tehdä henkilöistään sellaisia, joihin minä pystyn samaistumaan. Täydellinen rentoutumiskirja!


Ilana Aalto: Paikka kaikelle. Mistä tavaratulva syntyy ja kuinka se padotaan

Olen lukenut viime aikoina järjestämisoppaan toisensa perään, mutta tämä oli niistä kirkkaasti paras. Tässä ei ollut oikeastaan kauheasti konkreettisia siivousvinkkjä, vaan pohdintaa siitä, miten nykytilanteeseen on jouduttu. Kirjailija ei myöskään yrittänyt tyrkyttää yhtä tiettyä tapaa tai siisteyden tasoa kaikille, vaan korosti sitä että jokaisella on oma sopiva tavaramääränsä ja siisteystasonsa. Teksti oli sujuvaa ja viimeisteltyä, ja tietokirjaksi tämä oli hyvin mukaansatempaava.


Laura Lähteenmäki: Korkea aika

Anna ja Olavi Otson evakkoperheen vaiheita oli mielenkiintoista seurata, sillä myös omassa suvussani on Karjalan evakkoja. Annan ja Olavin elämän lisäksi päästään seuraamaan koko myöhemmän suvun vaiheita aina nykypäivään asti, jolloin osa suvun salaisuuksista alkaa nähdä päivänvalon. Itselleni mielenkiintoisinta oli lukea miten evakoihin suhtauduttiin, joka paikassa kun ei oltu avosylin vastaanottamassa tavoiltaan ja puheeltaan erilaisia ihmisiä.


Pettymyksen aiheuttaneet


Veera Vaahtera: Sopivasti sekaisin

Olin varannut tämän kirjastosta kauan ennen kuin kirja ilmestyi, ja haettuani varauksen ihmettelin hetken että miksi ihmeessä olen tämän halunnut lukea, kirjan kansi nimittäin oli aika kauhea. Takakannen luettuani muistin syyn olleen tapahtumien sijoittuminen kirjastoon. Tämä kirja olisi varmaan lomalukemisena rannalla ihan hyvä. Siinä käsitellään vaikeita aiheita, mutta vähän kaikkea karrikoidaan eikä se oikein minusta näihin aiheisiin istu. Ihan viihdyttävä kirja kuitenkin, vaikka aineksia olisi ollut aiheiden syvällisempäänkin käsittelyyn.

Clare Macintosh: Annoin sinun mennä

Tätä kirjaa on viime aikoina rummutettu joka paikassa, onneksi olkoon jos et ole vielä tästä kuullut. Kirja on kirjoittajan esikoinen, saanut jo arvostetun palkinnon ja kansiliepeissä on muiden kirjailijoiden ylistäviä kommentteja. Alun perin arastelin tähän tarttumista, koska tarina alkaa siitä kun pieni poika jää auton alle ja syyllinen pakenee paikalta. Kirjassa kuvattiin erityisen hyvin poliisin työskentelyä (kirjoittaja on entinen poliisi), juoni oli ihan ok ja yllättävät käänteetkin ihan hyviä. Kirjan aiheet olivat vakavia ja herättivät ajatuksia, siitä pisteet. Loppu jäi ärsyttämään, sillä sen voi tulkita monella tavalla, ja minuun uppoaa parhaiten yksiselitteiset loput.

Barbara Taylor Bradford: Cavendon Hall. Uuden ajan portailla

Tätä mainostetaan erityisesti Downton Abbeyn faneille, ja siinä ominaisuudessa minäkin tämän luin. Alkulehdillä oli monta sivua henkilöitä, joten päädyin piirtämään sukukaavion sekä kartanon isäntäväestä että palvelusväestä. Ilman kaaviota olisinkin ollut pyörällä päästäni. Tässä kirjassa tarina oli minusta ihan hyvä, mutta tuntui siltä että se oli kirjoitettu kiireessä ja huolimattomasti. Kieli oli tönkköä ja dialogit epäluontevia.

Mira Ahjoniemi: Loistava järjestys

Alkuvuonna kahlaamiini raivauskirjoihin kuuluu myös pettymyksen aiheuttanut kirja. Tämä oli iloisesti yllättäneen raivauskirjan vastakohta, jossa kerrottiin itsestäänselvyyksiä ja tyrkytettiin yhtä tapaa ja siisteyden tasoa kaikille. Kirja oli saanut innoituksensa Kon Marista, siinä ehkä syy tiukalle konseptille. Tästä en muista konkreettisia juttuja, mutta muistan tuhahdelleeni ja vuodattaneeni puolisolleni joitain kirjan älyttömimpinä pitämiäni kohtia.

Peter Wohlleben: Puiden salattu elämä (jäi kesken)

Tämäkin kehuttu kirja tuotti pettymyksen, jopa sellaista laatua olevan että jätin kirjan kesken. Syynä oli ehkä elämäntilanne enemmän kuin itse kirja. Sisältö oli kyllä mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää, mutta kielipoliisiminäni hermostui niin etten pystynyt enää ärtymättä jatkamaan lukemista. Jossain vaiheessa huomasin että tekstin kappalejako oli totutusta poikkeava, tekstin kappaleet saattoivat olla monen sivun pituisia. Kun huomasin tämän, en pystynyt enää keskittymään tekstin sisältöön, vaan aloin miettiä missä kohdin olisi voinut tehdä kappalejakoja. Sitten kun saan kielipoliisini rauhoiteltua, saatan ehkä vielä palata tämän pariin. (Vika ei ole kirjoittajassa, joka ei ammatiltaan edes ole kirjailija, enemmän ihmettelen kirjan toimittajia.)


Tässä siis muutamia alkuvuoden huippuja ja notkahduksia. Oletko lukenut jonkun näistä? Olis mukava kuulla oma mielipiteesi!

7. toukokuuta 2017

Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär

Kansikuva kustantajan sivuilta.
Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan jokainen osa on ollut hartaasti odotettu, ja kirja on yleensä palkinnut odotuksen. Tällä kertaa en valitettavasti voi sanoa samaa. Sarjan edelliset osat ovat minusta olleet napakoita kokonaisuuksia, juoni on vetänyt kirjan ensi sivuilta asti ja kohtaamiset historiallisten merkkihenkilöiden kanssa ovat olleet luontevan tuntuinen osa tarinaa. Tällä kertaa kirjan juoni tuntui rikkonaiselta, merkkihenkilöitä vilisi nurkissa epäuskottavan usein ja kirjasta puuttui jotenkin se tuttu "jokin".

Ruokarouvan tyttäressä kertojan vuoron saa Idan tytär Kirsti, joka opiskelee yliopistossa ja seurustelee kasvattisisarensa Allin kanssa muiden helsinkiläisten opiskelijoiden kanssa. Kirsti opiskelee romaanista filologiaa ja ranskan kieltä, Alli kansanrunoutta. Kirjan alkupuolella pääpaino onkin pitkälti Allin edesottamuksissa, ja mukana pyörivät myös Tulenkantajat. Kirsti itse tuntuu kirjan alkupuolella olevan välillä sivuhenkilönä tapahtumissa.

Etukäteen ajattelin, että kirja keskittyisi Kirstin Pariisissa viettämään aikaan. Siihen minusta viittaavat sekä kansikuva, takaliepeen esittelyteksti että kirjasta etukäteen lukemani tiedot. Odottelin Kirstin Pariisinmatkaa malttamattomana, kunnes kirjan puolivälissä sinne lopulta päästiin. Kirjan jälkimmäinen puoli olikin selvästi enemmän Kirstin omaa tarinaa. Juoni imaisi minut mukaansa oikeastaan vasta kun Kirsti pääsi Pariisiin.

Pettymykseeni lukijana on varmasti monia syitä, eikä pienin niistä ole se että kertoja vaihtuu. Minun on aina ollut vaikea luopua tutuista kertojista sellaisissa sarjoissa, joissa aika kuluu ja sukupolvet vaihtuvat. Vaikka tapahtumien kannalta olikin varmasti järkevää siirtää vetovastuu Kirstille, minusta tuntui silti että Ida oli yhtäkkiä syrjäytetty kokonaan. Olisi ollut mielenkiintoista saada kuulla hänenkin ajatuksiaan. Ehkä Ida ja Kirsti olisivat voineet toimia kertojina vuorotellen? Sitä paitsi minusta kertoja kuulosti vähän liian samankaltaiselta kuin Ida, Kirsti tuntui vähän turhan suoralta kopiolta äidistään.

Toinen syy oli merkkihenkilöiden kohtaamiset, joita oli tähän kirjaan mahdutettu aika tavalla. Edellisissä osissa on minusta ollut selkeämmin yksi keskeisempi merkkihenkilö, jonka rinnalla muut käyvät pienemmissä rooleissa. Tällä kertaa yhtä keskeistä merkkihenkilöä ei tuntunut olevan, vaan esimerkiksi Tulenkantajat pyörähtelivät tarinassa sellaiseen tahtiin että sekosin jatkuvasti nimissä ja henkilöissä. Suomen osuus oli minusta vielä uskottavuuden rajoissa, kun piirit ovat pienet ja Alli runonlausujana tapasi myös runoilijoita. Kun siirryttiin Pariisiin, uskottavuus hävisi jo siinä, miten usein Kirsti törmäsi sattumalta Hemingwayhyn. Pariisi oli jo 1920-luvulla suurkaupunki, eikä jatkuva yhteentörmäily tuntunut minusta kovin todennäköiseltä. Uskottavuusongelmia oli siinäkin, millaisessa arvossa Kirstiä Chanelilla pidettiin.

Kolmanneksi tämä kirja tuntui jotenkin keskeneräiseltä niin tekstin sisällöltä kuin ulkoasultaankin. Edellisistä osista ei juuri ole kirjoitusvirheitä löytynyt, toisin kuin tästä uusimmasta. Juonen kannalta moni asia jäi minusta liian levälleen, kuten esimerkiksi Eliaksen hämärähköt bisnekset (tai niin olin lukevinani rivien välistä) ja Eliaksen hahmo muutenkin.

Kirstin Pariisissa viettämä aika oli minusta mielenkiintoisinta luettavaa. Oli hienoa lukea miten hyvin nuori suomalaisnainen asettui taloksi suurkaupunkiin ja myöhemmin opasti muita tulokkaita kaupungin tavoille.

Historiallisten tapahtumien kuvaukset ovat olleet tämän sarjan upeinta antia, niin myös tässä kirjassa. Voin vain kuvitella, mikä määrä taustatyötä jokainen sarjan kirja on vaatinut, ja silti kirjat ovat ilmestyneet vuoden välein. Arkistomateriaalien lukemisesta on pitkä matka tarinan taustan luomiseen, ja minusta nämä taustat ovat olleet taidokkaasti tehtyjä. Moneen otteeseen olen tämän sarjan kirjoja lukiessani pohtinut että ovatkohan nämä päähenkilöt sittenkin oikeita historiallisia henkilöitä. Ruokarouvan tyttäressä huomasin pohtivani tätä Allin kohdalla.

Vaikka tämä osa olikin pettymys, odotan silti innolla sarjan seuraavaa osaa, ja toivon että sekään ei jää viimeiseksi. Järjen ja tunteen tarinoita -sarjan viimeinen osa ajoittui nykyaikaan, vaikka ajallisesti kirjojen tapahtumissa olikin monen kymmenen vuoden väli. Ehkä tämä sarja voisi viedä lukijan nykyaikaan saakka ilman vuosien harppauksia kirjojen välillä. Lupasin itselleni että ennen seuraavan osan ilmestymistä luen uudelleen kaikki ilmestyneet osat, sen verran hatarat ovat muistikuvani sarjan alkuosista.


Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtiin

7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja
8. Suomen historiasta kertova kirja
29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia
34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt
37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta
45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja
47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit
48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän
49. Vuoden 2017 uutuuskirja

Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär. Otava 2017, 496 sivua.

23. tammikuuta 2017

Kathrin Passig ja Aleks Scholz: Tietämättömyyden sanakirja

Tietämättömyyden sanakirjaan on koottu joukko asioita ja ilmiöitä, joita ei ole voitu selittää vuosien tai vuosisatojenkaan tutkimustyöstä huolimatta. Kirjaan on koottu muutama kymmen erilaista ilmiötä arjen itsestäänselvyyksistä (haukottelu, kissan kehrääminen, pisarat tai teipin liimaavat ominaisuudet) monimutkaisiin matemaattisiin ongelmiin ja tähtitieteen ihmetyksen aiheisiin asti. Jokaisesta aiheesta kartoitetaan lyhyesti tähän mennessä (siis alkuteoksen julkaisuvuoteen 2007) kertynyt tutkimustieto ja todetaan kaikesta kertyneestä tiedosta huolimatta ilmiö mysteeriksi.

Kirjailijat onnistuvat minusta erityisen hyvin tieteellisen tutkimuksen luonteen kuvaamisessa. He onnistuvat melko tiiviisti ja selkokielisesti esittelemään ilmiön tutkimushistorian, johon tavallisesti liittyy keskenään kiisteleviä tutkijoita ja kasoittain erilaisia teorioita. Kirjoittajat kiinnittävät lukijan huomion myös tilastollisten esitysten ongelmakohtiin ja siihen, miten tilastoilla voidaan huijata lukijaa. Tieteen itsensäkorjaavuus tulee tässä kirjassa hyvin näkyväksi, kun lähes jokaisen aiheen kohdalla esitellään monia kumottuja teorioita ja tutkimustuloksia ja kuvataan tieteentekijöiden keskinäistä keskustelua ilmiöstä.

Vaikka osa käsiteltävistä aiheista on monimutkaisia ja vaikeasti ymmärrettäviä, ne on onnistuttu selittämään niin että asiaan perehtymätönkin pääsee asiasta jyvälle. Mukana on esimerkiksi fysiikkaan, matematiikkaan ja tähtitieteeseen liittyviä aiheita, joiden ymmärtäminen arkijärjellä on hyvin haastavaa. Kirjassa nämäkin asiat on onnistuttu selittämään riittävän yksinkertaisesti ja lyhyesti.

Vaikka tällainen kirja saattaa kuulostaa kuivalta tieteellisen tiedon perkaamiselta, kirjan tyyli on kuitenkin viihdyttävä. Kaikki kirjoittajien nokkeluudet eivät toimi, mutta kokonaisuus toimii silti hyvin eikä lukeminen suinkaan ole tylsää.

Tähän kirjaan kannattaa tarttua jos haluaa herätellä ystäväpiirissään keskustelua arjen ilmiöistä. Kirjan luettuuaan suhtautuu vähän eri tavalla esimerkiksi niinkin arkiseen asiaan kuin teippi. Myös muut arjen tavalliset asiat herättävät kiinnostusta ja miten- ja miksi-kysymyksiä.

Kirjan takakannessa lukee: "Ensimmäinen kirja, jonka lukemisen jälkeen tiedät taatusti vähemmän kuin ennen.". Ainakaan minun kohdallani tämä ei kuitenkaan pitänyt paikkaansa. Sen lisäksi, että tiedän nyt enemmän kirjaan valituista aiheista, tiedän myös sen mitä en tiedä niihin liittyen. Ja onhan sekin kai tietämistä, että tietää mitä ei tiedä?

Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtiin

13. Kirja "kertoo sinusta"
14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella
17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista
23. Käännöskirja
47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit
48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän

Kathrin Passig ja Aleks Scholz: Tietämättömyyden sanakirja. Atena 2009, 256 sivua.

10. tammikuuta 2017

Takashi Hiraide: Kissavieras

Kansikuva kustantajan sivuilta
Kissavieras on kaunis kirja niin ulkoiselta olemukseltaan kuin tekstinsäkin puolesta. Kirja on kertomus siitä, miten yhden kissan ilmestyminen elämään muuttaa oikeastaan kaiken. Pieni kirja kattaa melko pitkän ajanjakson, ja tuo hyvin esiin muutoksen päähenkilöissä. Teksti on kaunista ja kuvailevaa, ja jollain tavalla rauhoittavaa. Tämän lukemisen voisi ottaa vaikka mindfulness-harjoituksena. Erityisesti rakennukset, niiden sijainti, koko ja ulkoasu on kuvattu hyvin tarkkaan. Ihastuin myös päähenkilöiden vuokranantajan kauniiseen puutarhaan ja siihen miten myös sen muuttumista kuvataan.

Vaikka tämä kirja on ihastuttanut lukijoita ympäri maailman, sen "juttua" on vaikea pukea sanoiksi. Kustantajan sivuilla onkin kirjaan liittyen oma sivu, jolla lukijat kertovat oman mielipiteensä siitä, mikä tässä kirjassa kiehtoo. Minulle avautui kirjan kautta kauniita maisemia ja ikkuna japanilaiseen kulttuuriin, ja lukemisen jälkeen rauhallinen olo. Ja niin kaunis kansi, että jos kirja olisi omani, laittaisin sen näkyvälle paikalle esille.

Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtiin

2. Kirjablogissa kehuttu kirja
10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis
23. Käännöskirja
40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä
41. Kirjan kannessa on eläin
47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit
50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Takashi Hiraide: Kissavieras. S&S 2016, 157 sivua.

8. tammikuuta 2017

Michael Cunningham: Villijoutsenet ja muita kertomuksia

Kansikuva kustantajan sivuilta
Villijoutsenet ja muita kertomuksia sisältää kymmenen satua, joita on muokattu tavalla tai toisella. Monessa sadussa tapahtuma-aika on muuttunut nykyaikaan ja sadun lumous tavalliseen arkeen. Kaikissa saduissa näkökulmaa on muokattu alkuperäiseen verrattuna paljon. Tähän kirjaan ei välttämättä kannata tarttua, jos haluaa pitää mielessään vain perinteiset versiot tutuista saduista, jotka päättyvät usein "ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka".

Keskustelunherättäjänä tämä kirja toimii varmasti hyvin, ja uskon että esimerkiksi lukupiireissä tästä saisi herkullisia keskusteluja. Kirjan muokattujen satujen jälkeen minulla oli vähän sellainen hölmistynyt olo. Joku toinen oli ilmaissut asian niin että satujen taika tavallaan hävisi näitä lukiessa. Luulen että näitä satuja (esim. Kaunotar ja hirviö, Lumikki, Jaakko ja pavunvarsi) on kuullut ja lukenut niin monta kertaa lapsuudesta asti, ettei niitä osaa ajatella mistään muusta näkökulmasta. Sadun taika taitaa piillä osittain sen tuttuudessa ja ennustettavuudessa, ja tietysti siinä että ne melkein varmasti päättyvät aina onnellisesti ja hyvän voittoon.

Juuri kirjan kädestäni laskeneena huomaan että Kaunotar ja hirviö jäi päällimmäiseksi pyörimään mietteisiin. En usko että pystyn enää katsomaan Disneyn versiota tästä sadusta ajattelematta koko ajan että ehkä hirviö oli noiduttu olemaan hirviö hyvästä syystä. Monissa Cunninghamin käsittelemissä saduissa kyseenalaistetaan se satumainen rakkaus, joka saa lukijat ja katsojat niiskuttamaan nenäliinoihinsa ja toivomaan että todellisen elämän rakkauskin olisi samankaltaista.

Kirja on ohut ja yksittäiset sadut lyhyitä, mutta aikaa tämän lukemiseen kannattaa varata. Parhaimmillaan sadut ovat yksi tai kaksi kerrallaan luettuina ja pureskeltuina. Ja varoitan vielä: jos et halua särkeä tuttujen satujen lumousta, tartu tähän harkiten.


Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtiin

1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis
2. Kirjablogissa kehuttu kirja
5. Kirjassa liikutaan luonnossa
10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis
14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella
18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa
20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö
22. Kuvitettu kirja
23. Käännöskirja
38. Kirjassa mennään naimisiin
39. Ikääntymisestä kertova kirja
47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit

Michael Cunningham: Villijoutsenet ja muita kertomuksia. Gummerus 2016, 151 sivua.

6. tammikuuta 2017

Pajtim Statovci: Tiranan sydän

Kansikuva kustantajan sivuilta
Kissani Jugoslavia on pitkään ollut lukulistallani, ja useaan kertaan olen pyöritellyt sitä kädessäni. Luulen, että sen saama valtaisa suosio on saanut minut epäröimään sen aloittamista. Jostain syystä paljon kehuttuihin kirjoihin on joskus vaikea tarttua. Varmaan pelkään että petyn, että oma kokemukseni ei olisikaan yhtä hyvä kuin muiden. Tai voi olla että kirjan jatkuvaan esilläoloon vähän kyllästyykin, olen huomannut tarttuvani kovasti kiiteltyihin kirjoihin muutaman vuoden viiveellä, siinä vaiheessa kun kirjan voi jo löytää kirjaston palautushyllystä eikä varausjono ole enää satojen ihmisten pituinen.

Statovcin toinen kirja, Tiranan sydän, tarttui jokeri-hyllystä mukaan. Emmin tämänkin kohdalla pitkään, mutta otin kuitenkin mukaan, ja koska jokerissa on niin lyhyt laina-aika, se pitää aloittaakin aika vikkelään. Ensimmäiset neljäkymmentä sivua menivät ihmetellessä ja tutustuessa, ja olin jo jättää kirjan keskenkin. Albania 1990-luvulla on itselleni niin vieras tapahtumapaikka, että tarinaan oli hankala päästä sisälle. Toisen osan alkaessa uteliaisuuteni oli kuitenkin jo herännyt ja onneksi jatkoin lukemista.

Tiranan sydän vaatii keskittymistä, ja ehkä siksi lukukokemukseni oli vähän raskas. Luin kirjan  melko väsyneenä ja jouduin keskeyttämään lukemisen aika usein, joten tipahdin kyydistä tasaisin väliajoin. Täydellinen tietämättömyyteni Albaniasta ja sen kulttuurista ja historiasta vaikutti lukukokemukseen myös paljon.

Kirjasta saa varmasti mielenkiintoisia keskusteluja, sillä teemat ovat mielenkiintoisia ja ajankohtaisia ja niitä on käsitelty eri näkökulmista. Kirjan päähenkilöt esimerkiksi tuntevat itsensä muukalaisiksi synnyinmaassaan ja lähtevät paremman elämän toivossa yrittämään länteen. Muukalaisuuden kokemus liittyy kuitenkin myös omaan itseen, muuttuvaan identiteettiin ja seksuaalisuuteen.

Tarinat kulttuuriperinnön siirtäjinä ovat myös keskeisessä osassa. Päähenkilö Bujarin isä kertoi hänelle paljon tarinoita, joissa kuvataan sitä millaisia albaanit ovat ja millainen käytös ja toiminta on hyväksyttävää ja kunniakasta. Näitä symbolisia tarinoita on ripoteltu tasaisesti pitkin kirjaa, ja niiden kautta Bujar tuntuu miettivän omaa identiteettiään ja sen suhdetta tarinoiden kuvaamaan albanialaiseen identiteettiin.

Tästä kirjasta on vähän hankala antaa suositusta, kun en itsekään oikein tiedä tykkäsinkö vai enkö. Luulen että toinen lukukerta joskus myöhemmin voisi olla paikallaan. Tähän kannattaa kuitenkin tarttua jos olet kiinnostunut tutustumaan albanialaiseen kulttuuriin tai jos muukalaisuuden moniulotteisuus kiinnostaa. Kirjan kieli on myös kaunista, pitkähköt ja polveilevat lauseet sopivat tarinaan hyvin.


Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtiin

1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis
2. Kirjablogissa kehuttu kirja
35. Kirjan nimessä on erisnimi
47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit

Pajtim Statovci: Tiranan sydän. Otava 2016, 271 sivua.