Taina Kinnunen: Vahvat yksin, heikot sylityksin. Otteita suomalaisesta kosketuskulttuurista

Kuva kustantajan verkkokaupan sivuilta
Mila Teräksen Harmaat enkelit ja Essi Kummun Lasteni tarina olivat kirjoja, joiden myötä kiinnostuin suomalaisten sotatraumoista ja niiden siirtymisestä sukupolvien yli. Vaikka olen aina ollut kiinnostunut historiasta ja Suomen sodista, Kummun kirja herätteli huomaamaan sotien arvet nykypäivän ihmisissä. Sitä ennen ei oikein osannut edes ajatella, että se mitä on tapahtunut vanhemmille tai isovanhemmille siirtyisi niin suoraan jälkipolville. Kun olen tutustunut aiheeseen enemmän, tuntuu yhteys luonnolliselta.

Kinnusen kirjan pääasia ei ole suomalaisten sotatraumojen siirtyminen, vaikka sitäkin aihetta sivutaan monessa kohdassa. Kirja kertoo suomalaisten kosketuskulttuurista, joka saattaa nostaa joidenkin suupieliä ylöspäin. Eihän meillä ole kosketusta, miten voi olla kosketuskulttuuriakaan? Samaa oli Kinnusellekin ihmetelty, kun hän oli kertonut tulevan kirjansa aiheesta.

Kirjassa on hyödynnetty 56 suomalaisen kosketuselämäkertoja, jotka Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on kerännyt. Jotain aiheesta kertoo se, että elämäkerroista 38 tuli naisita ja 5 miehiltä. Kinnunen on käyttänyt aineistona myös opiskelijoidensa kosketuselämäkertoja ja haastatteluja. Elämäkertojen kirjoittajien äänet pääsevät tekstissä aika ajoin kuuluviin, sillä niitä siteerataan paljon. Niistä löysin ainakin itselleni tuttuja tunteita ja tapahtumia, ja uskon että moni suomalainen voi samaistua sitaatteihin.

Kirja jakautuu kolmeen osaan: lapsen koskettamiseen, kosketukseen parisuhteessa ja parantavaan kosketukseen. Etenkin ensimmäistä osaa lukiessa huomasin, miten koskettamista nykypäivänä vääristellään. Itsekin jouduin tarkistamaan asenteitani lasten koskettamista kohtaan, sillä varovaisuuden taakse paetaan herkästi niin, ettei lapsia oikeastaan uskalleta koskea esimerkiksi kouluissa lainkaan, vaikka he sitä kaipaisivatkin. Mediassa näkee vähän väliä juttuja siitä, miten juuri lapsiin on kohdistunut vahingoittavaa kosketusta ja sen seurauksena myös vahvistavaa kosketusta aletaan vältellä väärinymmärrysten pelossa.

Parisuhde-osassa oli paljon eri ääripäiden kosketusta: oli niitä, joiden liitto on kestänyt vuosikymmeniä ja jotka kokevat saaneensa ja saavansa riittävästi eri tyyppistä kosketusta. Toisena ääripäänä ovat kertomukset kylmistä liitoista, joissa toinen jää lähes täysin vaille tarvitsemaansa kosketusta ja toisaalta myös väkivaltaiset suhteet. Tekstissä väkivaltaa käsiteltiin neutraalisti ja aika objektiivisesti, mutta minulle nousi monesti karvat pystyy näitä tarinoita lukiessani.

Viimeisessä osassa käsiteltiin parantavaa kosketusta, eli ammatikseen koskettavia ihmisiä. Kosketuksen on todettu olevan tärkeää esimerkiksi sairauksista paranemisen kannalta, ja siksi hoitohenkilökunnan kosketuksella on tärkeä osa potilaan kohtaamisessa. Raja hyvältä ja pahalta tuntuvan kosketuksen välillä on usein hyvin häilyvä, ja kysyy ammattitaitoa ja kokemusta tietää, kuka haluaa ja sietää minkäkinlaista kosketusta. Myös eläimet mainittiin tässä luvussa, eikä kukaan varmaan voi kiistää eläimen silittämisen terapeuttisuutta.

Minulle suurin anti oli ensimmäinen osa, sillä siinä kerrottiin eniten traumojen siirtymisestä sukupolvien yli. Samalla tuotiin esille keinoja, joilla kierteen voi katkaista. Suosittelenkin kirjaa erityisesti tästä aiheesta kiinnostuneille, vaikka myös muut osat olivat mielenkiintoisia. Tekstiä on miellyttävää lukea, se ei ole liian tieteellistä vaikka tutkimuksiakin mainitaan. Vaikeita käsitteitä tai teorioita en kohdannut, ja tekstin "helppous" auttaa itse asian omaksumisessa. Kosketuksesta on ilmeisesti kaiken kaikkiaan aika vähän kirjallisuutta, ja suomalaisesta kosketuksesta sitäkin vähemmän. 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Enni Mustonen: Pohjatuulen tarinoita

Satu Rämö: Talo maailman reunalla

Paluu Nummelan ponitallille