Kaari Utrio: Paperiprinssi

Kuva kustantajan sivuilta

Kaari Utrion uutuusromaanissa* päästään kurkistamaan mielenkiintoiseen aiheeseen, paperinvalmistukseen. Paperi on niin jokapäiväinen asia, ettei sen valmistusta sen ihmeemmin tule miettineeksi. Ala-asteella olen kyllä tehnyt muutaman arkin omaa paperia, ja ihastelen mielelläni kauniita käsintehtyjä papereita kun niitä vastaan tulee. 1800-luvulla paperin valmistus oli vielä käsityötä, koneellinen paperinvalmistus oli vasta tulossa Suomeen vaikka Englannissa koneita jo olikin.

Tarina alkaa päivästä, jolloin Sebastian Ross palaa Suurkosken paperiruukille vammautuneena merikapteenina. Hänen isänsä, edellinen ruukinpatruuna, on kuollut ja ruukin johto on ollut jo jonkin aikaa Sebastianin tädin, Gustava Rossin ja Wilhelmine Falkenstenin sekä ruukin paperimestarin hoidossa. Uutta patruunaa tervehditään ristiriitaisin tuntein, sillä työläisten tulevaisuus riippuu nyt Sebastianista. Keppien varassa ja tuskaisen näköisenä liikkuva uusi patruuna ihmetyttää myös kookkaalla ulkomuodollaan.

Sebastian itse on masentunut ja kiukkuinen uudessa tilanteessa. Nuorena hän lähti ruukkia ja isäänsä pakoon merille, mutta vammautuminen palautti hänet lähtöpisteeseen. Sopeutuminen yhdessä paikassa elämiseen ja muiden passattavana olemiseen ei myöskään ole helppoa liikkuvaan työhön tottuneelle.

Wilhelmine Falkensten ei ole sen paremmalla mielellä, sillä hänen kärttyinen isänsä synkentää koko kotipiirinsä. Wilhelminen isä nauttii tappelemisesta, ja on harmissaan vanhan kiistakumppaninsa, Sebastian Rossin isän menehtymisestä. Wilhelmine on myös huolissaan ruukin tulevaisuudesta uuden patruunan saavuttua, sillä ruukista on tullut hänen toinen kotinsa ja sen työntekijöistä hänen ystäviään. Asiat mutkistuvat entisestään, kun Wilhelminen isä aiheuttaa käytöksellään sen, ettei Wilhelmine kehtaa enää näyttäytyä uuden patruunan silmissä ruukilla.

Talven tullessa sekä Wilhelmine että Sebastian löytävät itsensä Helsingistä. Vaikka kaupunki on vielä pieni ja maalaismainen, se on silti suuri ja hieno pieniin piireihin tottuneen Wilhelminen mielestä. Pitkä neiti myös hämmentää kaupunkilaisia ulkonäöllään, käytöksellään ja ajatuksillaan.

Vaikka olen lukenut paljon Kaari Utrion kirjoja, tähän tarttuminen oli vähän hankalaa. Onneksi tämä oli lainassa kirjastosta ja tietysti siihen oli varauksia, joten se oli pakko aloittaa. Ja hyvä oli että aloitin, sillä tarina oli mielenkiintoinen ja henkilöt hauskoja. Romaanin tyyliin kuului että monet henkilöistä olivat selkeästi karrikoituja, suuntaan ja toiseen. Välillä tuntui, että ainoat järkevät ihmiset koko kirjassa olivat Wilhelmine, Sebastian, täti Gustava ja paperimestari. Kaikki muut tuntuivat jollain tavalla vinksahtaneilta, kuka hyvällä ja kuka vähemmän hyvällä tavalla. Kirjan huumori tuleekin esiin näiden henkilöiden ja heidän edesottamustensa kautta, eikä välillä voi kuin päivitellä seurapiirien hurjaa menoa. Näennäisen hyvän ja tahdikkaan käytöksen alle kätkeytyy niin paljon.

Paperinvalmistusta kuvailtiin kirjassa tarkasti, mutta ei niin tarkasti että lukija olisi pitkästynyt. Samalla kun uudelle ruukinpatruunalle esiteltiin ruukkia ja siellä työskenteleviä, sai lukijakin selvityksen siitä, mitä missäkin tapahtuu ja millainen merkitys sillä on lopputuloksen kannalta. Kirjan sisäkansissa oli kuvat kahdesta paperinvalmistuksen vaiheesta, ja niitä tuli syynättyä esittelykierroksen aikana tarkasti. Kuvat auttoivat ainakin minua muodostamaan mielikuvan tuon ajan paperinvalmistuksesta. Utrion kotisivuilla on muuten lisää taustatietoa paperinvalmistuksesta ja muustakin kirjaan liittyvästä, kannattaa tutustua jos aihe kiinnostaa.

Vaikka kirjan alku olikin minulle vähän kankeaa, jäin tarinaan koukkuun ennen puoliväliä ja sen jälkeen kirja tulikin hotkaistua melkein kerralla. Tarina oli ennalta-arvattava eikä mitenkään hurjan yllätyksellinen, mutta kirjan henkilöiden edesottamuksia oli hauska seurata ja kirjan kieli on ihanan sujuvaa ja viimeistellyn tuntuista. Ja parasta näissä historiallisissa romaaneissa minusta on se, että historiaa oppii näiden kautta ihan huomaamattaan, samalla kun viihtyy hyvän tarinan parissa.