26. huhtikuuta 2015

Gretchen Rubin: Onnellisuusprojekti

Kuva kustantajan sivuilta
Kirjan nimi kertoo tässä tapauksessa aika hyvin sen, mitä kirja käsittelee. Gretchen Rubin herää yhtenä päivänä huomaamaan, ettei ole niin onnellinen kuin haluaisi olla. Ei hän ole varsinaisesti onneton, mutta ei toisaalta kovin onnellinenkaan. Hän päättää tutustua onnellisuutta käsittelevään kirjallisuuteen ja pyrkiä lisäämään omaa onnellisuuttaan onnellisuusprojektin avulla. Gretchenin onnellisuusprojekti on vuoden mittainen ja jokaiselle kuukaudelle on omat tavoitteet ja päätökset, jotka auttavat tavoitteen saavuttamisessa. Kirjassa seurataan vuoden ja onnellisuusprojektin etenemistä.

Kirjaa oli mukava lukea, sillä Gretchen päästää lukijat seuraamaan elämäänsä hyvin läheltä. Voi kuulostaa tylsältä lukea siitä, miten yksi ihminen analysoi omaa toimintaansa vuoden verran, mutta tämä kirja oli oikeasti mielenkiintoinen, ja henkilökohtaisuus vain lisäsi ainakin omaa mielenkiintoani. Omalla kohdallani syy löytyy varmasti siitä, että tunnistin itseni monesta Gretchenin ongelmasta ja pystyin samaistumaan tilanteisiin ja tunteisiin. Samalla mietin omaa elämääni ja käyttäytymistäni. Huomasin, että pelkästään kirjan lukeminen sai minut ajattelemaan ja toimimaan eri tavoin. Tai ainakin huomasin paremmin sellaisia tilanteita, joissa olisin voinut käyttäytyä paremmin ja ystävällisemmin tai kun olisin voinut oman asenteeni muutoksella vaikuttaa omaan ja muiden onnellisuuteen. 

Ihan kaikkea en purematta niellyt. Heinäkuun teemana oli raha, ja siitä aiheesta minulla ja Gretchenillä on aika erilaiset mielipiteet. Tässä luvussa kulttuuriero amerikkalaisen ja suomalaisen välillä tuntui korostuvan, vaikka muuten ajatukset olivat melko hyvin sovellettavissa myös suomalaiseen onnellisuuteen. Raha-luvussa pidin vain kuluttamisen ajatuksesta. Sen mukaan tuottaa paljon enemmän iloa kuluttaa eli käyttää tavaroita sen sijaan että jemmaa niitä kaapeissa ja laatikoissa ja odottaa sitä yhtä oikeaa päivää tai hetkeä, joka on tarpeeksi hieno tavaroiden käyttämiseen. Meillä on paljon sellaisia tavaroita, ja esimerkiksi lakkiaislahjaksi saadut kakkuottimet tummuvat koteloissaan, koska en ole vielä koskaan raaskinut käyttää niitä, vaikka tilaisuuksia olisi kyllä ollut. Tavaroita kannattaisi siis kuluttaa niiden säästämisen sijasta. (Kuluttaminen toki liitettiin myös rahan kuluttamiseen, mutta siinä asiassa en ollut ihan samoilla linjoilla kirjoittajan kanssa.)

Kirja oli hauskasti kirjoitettu ja esimerkkejä elävästä elämästä oli todella runsaasti. Meille suomalaisille ei tee yhtään huonoa miettiä vähän miten onnellisuutta lisätään. Jäin tosin miettimään englannin sanan happiness ja suomen sanan onnellisuus vastaavuutta, sillä itse ainakin miellän englanninkielisen sanan sisältävän enemmän iloisuutta kuin suomalaisen onnellisuuden. Minusta onnellisuus ei ole ihan yhtä riemukasta kuin happiness. Tästä on muistaakseni jossain tutkimuskirjallisuudessakin joskus väännetty, nyt en vain muista mihin lopputulokseen silloin päädyttiin. Joka tapauksessa suomalaisilla on varaa lisätä sekä onnellisuutta että iloisuutta, joten siksi ei kannata jättää kirjaa lukematta. :)

14. huhtikuuta 2015

Marko Leino: Syntymättömät

Kuva kustantajan sivuilta
Syntymättömät kertoo monista vaikeista aiheista: lapsettomuudesta, kuolemasta, läheisen menettämisen pelosta, lapsuuden traumoista. Kirja itsessään poukkoilee aiheissa ja aikatasoissa sekä todellisuudessa ja mielikuvituksessa. Kerronta on hyvin erilaista kuin kirjoissa, joita yleensä luen, mutta tässä tapauksessa kokeileminen kannatti. Vaikka silti kirjasta jäi hämmentynyt olo viimeisen sivun jälkeen.

Erik ja Ellen odottavat neljättä lastaan, ja toivovat että tämä lapsi saisi syntyä ja elää. Kolme edellistä raskautta ovat päättyneet keskenmenoihin. Tarina alkaa kuitenkin tilanteesta, jossa Erik istuu sairaalassa koomaan vajonneen Ellenin sängyn vieressä ja elättelee edelleen toivoa siitä, että Ellen vielä heräisi. Vaikka Elleniä ei saadakaan enää pelastettua, heidän lapselleen yritetään silti antaa mahdollisuus ja Elleniä pidetään hengissä jotta lapsi saa aikaa kehittyä.

Erik kertoo kirjassa tarinaa hänestä ja Ellenistä heidän syntymättömälle lapselleen, jotta tämä saisi tietää äidistään, jota ei koskaan tapaa. Tarina on kuitenkin sekalainen ja siihen sekoittuu sekä Erikin omaa historiaa että hänen pitkään kesken olleen romaaninsa katkelmia. Tarinansa kautta Erik tekee surutyötä päästääkseen Ellenin lähtemään.

Tämä oli erikoinen kirja, jossa kerronta vaihtelee. Välillä huomasin lukeneeni kymmeniä sivuja ihan huomaamattani ja välillä takeltelin yhden luvun kanssa vaikka kuinka kauan. Keskikohta oli kaikkein hidaslukuisinta, alku ja loppu sujahtivat nopeasti. Minun on vaikea saada kirjoitettua kirjasta oikein mitään järkevää, tuntuu että olen vieläkin niin hämmennyksissä sen lukemisen jäljiltä, ettei ajatusten erittely oikein luonnista.

Vaikeista aiheistaan ja synkähköstä sävystä huolimatta pidin kirjasta. Kieli oli minusta hienoa, ja pidin myös Tomi Kontion valokuvista tekstin lomassa. Osan ohitin vain vilkaisulla, osaa jäi katsomaan pidemmäksi aikaa. Kuvien painojälki olisi kyllä saanut olla parempaa, osa kuvista oli niin synkkäsävyisiä että katsottavaa tuntui jäävän paljon piiloon. Toisaalta se on ehkä ollut ihan tarkoituskin, mutta itse olisin halunnut katsoa kuvia vähän tarkemmin. Joka tapauksessa tämä oli minusta kokeilemisen arvoinen kirja, joka jää pyörimään ajatuksiin.

13. huhtikuuta 2015

Laura Honkasalo: Nuukaillen eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman

Kuvan lähde
Nuukailla voi monella tavalla. Laura Honkasalon kirja antaa paljon vinkkejä monenlaiseen nuukailuun ja kertoo samalla, miten hän itse opetteli nuukailemaan, osin elämäntilanteen pakottamana. Vinkkejä löytyy laidasta laitaan: miten säästää ruoanlaitossa, sisustamisessa, miten raivata tilaa kalentereihin ja kaappeihin. Vinkit perustellaan hyvin ja samalla lukija saa tietoa siitä, miten emäntiä on ennen vanhaan ohjattu säästäväisyyteen. Ilmiöitä taustoitetaan teorioilla ja tutkimuksilla, mutta sopivan tiiviisti ja yleistajuisesti, ettei lukija väsähdä.

Monen muun lailla meidänkin perheessämme (2 aikuista) joudutaan yhä useammin venyttämään senttejä. Välillä käytössä oli enemmän rahaa, nyt taas vähemmän. Monesti on kuitenkin todettu, että pienemmälläkin summalla pärjää kun on pärjättävä. Ja jännästi se isompikin summa tulee kuitenkin käytettyä silloin kun siihen on mahdollisuus. Meillä minä olen se nuukaileva osapuoli ja mies on välillä lopen kyllästynyt tarkkoihin viikkobudjetteihin ja ostokieltoihin.

Moni Honkasalon mainitsema ilmiö on meillä on eletty. Oli esimerkiksi vaihe, jolloin huomattiin, että hei, kirppareiltahan saa halvalla kaikkea. Ja sitten sitä roinaa oli kotona joka paikassa, kun kerran halvalla sai. Jossain vaiheessa sitä vietiin sitten takaisinkin sinne kirppikselle, ja on sitä tavaraa moneen otteeseen mennyt roskiin ja uffillekin. Meillä kaikki "loppuunkäytetyt" vaatteet leikataan matonkuteiksi, mutta sitäkin materiaalia alkaa tunkea jo ovista ja ikkunoista. Meillä on myös kymmeniä vuosia vanhoja vaatteita odottamassa leikkuuta, ja ne ovat ihan oikeasti loppuunkäytettyjä, reikäisiä ja ohueksi kuluneita. Niiden rinnalla nämä nyt "loppuunkäytetyt" vaatteet näyttävät ihan uusilta.

Maailma muuttuu ja tavaraa kertyy yhä nuorempana. Me olemme mieheni kanssa asuneet kymmenen vuotta yhdessä, ja tuona aikana tavaraa on kertynyt ihan älyttömät määrät. Kun muutimme opiskelemaan, sukulaiset muistelivat miten heidän aikanaan opiskelijalla ei ollut kuin yhdet aterimet, lautaset ja mukit ja kuinka lihalientä ryystettiin lattialla istuen kun ei oikein kalusteitakaan ollut. Silloin tuli jotenkin sellainen olo, että oli väärin lähteä opiskelemaan ja ottaa mukaansa esimerkiksi kuuden hengen sekalaisista astioista koostunut kokoelma-astiasto. Tässä vaiheessa kaappien ja nurkkien roinakasoja huokaillessa miettii että olisiko meillä nyt vähemmän tavaraa, jos muuttokuormamme tuolloin olisi ollut pienempi. Tuskin.

Eniten omaatuntoani kolkutti luku, jossa pohditiin itse tekemistä, esimerkiksi askartelua ja käsitöitä. Vaikka käsillä itse tekeminen on ehkä parempi vaihtoehto kuin kaiken ostaminen valmiina, pitäisi silti miettiä tarvitseeko oikeasti sitä mitä on tekemässä. Itse teen paljon käsitöitä ja minulla on tietysti niitä lankojakin yli tarpeen. Jotenkin olen aina ajatellut, että lankojen ja käsityötarvikkeiden ostaminen ei ole roinan haalimista, vaikka osa tekeleistäni on sellaisia, joita kukaan ei tarvitse ja jotka eivät mene kaupaksi. Minusta on vain hauska väkertää kaikenlaista vaikka tiedän, ettei minulla ole käyttöä valmiille tuotteelle. Lukiessani tätä lukua ajattelin syyllisenä vaatehuoneen muovilaatikoita, joista yksi sisältää pelkästään villasukkia. Onneksi villasukat saivat Honkasalolta synninpäästön, sillä nehän ovat oikeasti hyödyllisiä ja niitä myös tarvitaan säännöllisesti uusia.

Ruokaan liittyviin säästövinkkeihin suhtauduin kaikkein karsaimmin, sillä pitäydyn mieluummin tutuissa mauissa enkä mielelläni testaile varauksettomasti uusia ideoita. Ja ruoan käyttökelpoisuuden kanssa olen vähän neuroottinen, meillä menee paljon roskiin varmasti ihan käyttökelpoista ruokaa, vaikka siinä olenkin yrittänyt skarpata jo jonkin aikaa. Lisäksi meille tuli viime kesänä kauan kaivattu kompostori ruokajätteille, joten tyynnyttelen huonoa omaatuntoa sen varjolla. Tiedän, että hävikkiä pitäisi silti pienentää, vaikka jätekin menee hyötykäyttöön.

Kaiken kaikkiaan Nuukaillen antoi paljon ajateltavaa ja hyviä vinkkejä. Menneiden vuosien käytäntöjä ja ohjeita oli kiva lukea ja niiden kautta tajusi myös miten paljon maailma on oikeasti muuttunut aika lyhyessä ajassa. Kirja herätti myös mielenkiinnon markkinointia kohtaan, ja varasin jo muutaman kirjan aiheesta. Kirjan taakse oli koottu muutaman sivun lista aiheeseen liittyvästä kirjallisuudesta, josta löytyi montakin mielenkiintoista opusta. Tämä kirja olisi ihan hyvä vaikka jokaisen lukea.

9. huhtikuuta 2015

J. K. Rowling: Paikka vapaana

Kuva kustantajan sivuilta
Pidän Harry Pottereista, olen lukenut ne kaikki moneen kertaan sekä suomeksi että englanniksi. Koko sarja oli sellainen, ettei sitä saanut laskettua käsistään, vaikka kello hiipi jo varhaisaamun puolelle. Olen lukenut myös Robert Galbraithin nimellä kirjoitetun Rowlingin ensimmäisen dekkarin, Käen kutsun ja pidin siitäkin. Sen sijaan Paikka vapaana on ollut sellainen kirja, jonka olen halunnut lukea sen ilmestymisestä lähtien, mutta en ole uskaltanut. Muistan lukeneeni sen ilmestymisaikoihin monia sellaisia arvioita, joissa se sai paljon kritiikkiä. Enää en muista, millaisia kriittiset kommentit olivat, mutta ne ovat jarrutelleet kirjaan tarttumista, koska en halunnut lukea huonoa Rowlingin kirjoittamaa kirjaa. Kirjahyllyn tiivistysprojektin myötä kauan hyllyssä ollut Paikka vapaana lopulta päätyi luettavaksi. Eikä se ollut minusta huono.

Kirjan juoni on periaatteessa yksinkertainen eikä kovin houkutteleva: Pagfordin pikkukaupungin paikallisvaltuutettu kuolee yllättäen ja lähes koko kirja oikeastaan käsittelee hänen seuraajansa valitsemista ja kulisseissa käytävää sotaa valtuuston kiistakapuloista. 543 sivun verran. Ehkä tässä oli toinen syy siihen, että tämän lukeminen sai odottaa näin kauan: kirjan esittelytekstin perusteella kirja kuulostaa tosi kuivalta. No, lopulta tästäkin tuli yksi niistä kirjoista, jonka takia melkein myöhästyin milloin mistäkin, koska piti lukea vielä yksi luku lisää.

Kirjassa kuvataan pikkukaupungin ihmisiä, joilla on ollut yhteys kuolleeseen valtuutettuun. Jotkut olivat hänen kanssaan valtuustossa, toiset tutustuneet nuoruudessa ja joillekin Barry Fairbrother oli koulukavereiden isä tai koulun soutujoukkueen valmentaja. Uuden valtuutetun valitseminen Barryn tilalle on merkittävä tapahtuma, sillä valtuustossa taistellaan huonomaineisen kaupunginosan ja sen huumeklinikan siirtämisestä naapurikaupungille, ja asia jakaa valtuutetut kahteen keskenään hyvin erimieliseen leiriin.

Tämä ei ollut minusta mitenkään hauska tai kevyt kirja, vaikka tätä lukikin nopeasti. Minusta kirja oli täynnä erilaisia ja eri syistä onnettomia ihmisiä, jotka eivät halunneet huomata ihmisiä ympärillään vaan ajaa vain omaa ja läheistensä etua. Kaikilla on myös omat huolet ja murheensa, jotka tuovat lisäväriä tarinaan. Näkökulma vaihteli koko ajan, ja lukija pääsi näkemään saman asian monta eri puolta. Toisten kohdalla se lisäsi ymmärrystä henkilön käyttäytymistä kohtaan, toisten kohdalla taas vähensi sitä. Mutta se teki tarinasta paljon mielenkiintosemman kuin jos tarina olisi kerrottu pelkästään kaikkitietävän kertojan kautta.

Monista hankalistakin kirjoista jää hyvä mieli, vaikka tarinassa olisi tapahtunut kauheuksia. Tästä kirjasta ei ainakaan minulle jäänyt hyvä mieli. Pienen englantilaisen kaupungin pieneen ihmisryhmään tuntuu keskittyneen ihan liikaa ongelmia, ja välillä ihmisetkin ovat kaameita. Taisin jossain välissä kommentoida lukemistani miehelleni sanoen että tämä on ihan kamala kirja. Lopulta olen kuitenkin sitä mieltä, että tämä oli kaikesta kamaluudestaan huolimatta hyvä kirja ja ehdottomasti lukemisen arvoinen.

6. huhtikuuta 2015

Toni Morrison: Koti

Toni Morrison on Nobel-palkittu kirjailija, jonka tuotanto on julkaistu Tammen Keltaisessa kirjastossa. Minulla on ollut vaikeuksia tarttua nobelistien teoksiin tai Keltaisessa kirjastossa julkaistuihin kirjoihin, koska olen pitänyt niitä vaikeina. Tiedän, että pitäisi kyllä haastaa itsensä lukemaan sellaistakin kirjallisuutta, mikä ei yleensä innosta. Koti-kirjaan tartuin oltuani koulutuksessa, jossa lukuneuvoja Marika Helovuo esitteli viime vuonna ilmestyneitä kirjoja. Moni muukin oli tämän lukenut ja nyökytteli päätään kun mielipidettä kysyttiin.

Ja kun kirja sitten nökötti kirjaston palautushyllyssä niin mukaanhan se oli otettava. Pieni sivumäärä oli siitä kätevä, että kun etsin kotona välipalakirjaa, niin tartuin tähän. Eikä se ollut vaikea eikä tylsä. Eikä nopealukuinen eikä helppo. Silti se oli ihan hyvä välipalakirja, koska se oli niin erilainen edelliseen lukemaani kirjaan verrattuna.

Koti kertoo Korean sodan veteraanista Frankista, joka lähtee pelastamaan sisartaan Ceetä. Frank lähti armeijaan päästäkseen pois Lotuksesta, mutta nyt hän joutuu palaamaan sinne vielä kerran Ceen vuoksi. Frank on aina pitänyt pikkusiskostaan huolta, ja niin hänen on tehtävä nytkin. Kirjassa seurataan Frankin matkaa ja samalla päästään takaumien kautta tutustumaan sekä Frankin ja Ceen lapsuuteen että Frankin sotakokemuksiin ja kotiutuksen jälkeiseen elämään. Eikä sopetutuminen rauhan ajan elämään ole helppoa, varsinkaan kun sopeutumiseen ei tarjota kovin paljon tukea tarjota kotiutumisen jälkeen.

Koulutuksessa moni oli sitä mieltä, että vaikka kirja on aika ohut (133 sivua), tarina ei silti ole mitenkään pieni tai nopeasti lukaistava. Minäkin luin tätä kolme päivää, koska en ehtinyt lukea kuin pieniä pätkiä. Jos olisi ollut tilaisuus, olisin varmasti lukenut tämän nopeasti, mutta tarina olisi todennäköisesti jäänyt pyörimään mieleen pitkäksi aikaa. Pienemmissä paloissa lukeminen oli ehkä tälle kirjalle parempi vaihtoehto, silloin luettua pystyi pureskelemaan ja miettimään paremmin.

Frankin ja Ceen tarina on lopulta selviytymistarina ja muistutus siitä, ettei menneitä pääse karkuun pakenemalla ja välttelemällä, vaan asiat kohdaten.