P.D. James: Murhahuone

Edellisestä kirjasta poiketen tämä pokkari lähti kaupasta mukaani muutama toinen seurassaan. Tässä kirjassa viehätti erityisesti kansikuva vaikka eihän se tietysti anna mitään taetta itse tarinasta... Kirjan markkinointi kannen avulla nyt iski kuitenkin minuun tällä kertaa. 



Kirja kertoo pienestä maailmansotien välistä aikaa käsittelevästä Dupaynen museosta ja sen väestä, sekä tietysti siellä tapahtuneista murhista. Murhia selvittelemään pyydetään erikoisryhmä, johtajanaan Adam Dalgliesh. Kirjassa on yli 500 sivua ja tarina eteneekin aika verkkaisesti. Tapahtumien kiihkeyden sijaan keskitytään kaikessa rauhassa henkilöiden kuvaamiseen, englantilaisenn käytöksen ja hienotunteisuuden esilletuomiseen sekä ympäristön tarkkaan kuvailuun. Jonkin verran kirjassa käydään läpi myös etenkin tutkintaryhmän jäsenten henkilökohtaisia asioita, komentaja Dalglieshin elämään liittyviä lähinnä. Takakansi tai mikään muukaan ei viitannut siihen, että kirja olisi osa laajempaa sarjaa, ja siksi kummastelinkin viittauksia menneeseen etenkin Dalglieshin henkilökohtaisista asioista kerrottaessa. Kirjan luettuani wikipedia kuitenkin kertoi minulle, että Dalgliesh on ollut päähenkilönä jo varsin monessa rikosromaanissa ennen tätä.

Takakannen teksti oli muutenkin melkoisen suppea jopa pokkarin takakansitekstiksi. Kirjan viimeiseltä lehdeltä löysin lopulta tietoja kirjailijasta, jota olin luullut alusta alkaen mieheksi. Kirjailijaksi paljastui kuitenkin 1920 syntynyt Phyllis Dorothy James, joka on kirjoittanut jo vuodesta 1962 asti. Nykyisellään kirjailija on siis 92-vuotias ja viimeisin kirja häneltä on ilmestynyt englanniksi viime vuonna. Melkoinen teräsmummeli, sanoisin.

Kirja oli mielestäni hyvin rakennettu, vaikka etenikin etenkin alussa melko verkkaisesti. Erikoinen dekkari siinä suhteessa että tämän saattoi myös laskea käsistään ja jäädä mietiskelemään kirjan henkilöitä enemmän kuin murhatutkimusta. Kirja jakaantuu neljään osaan, joista ensimmäisessä esitellään keskeiset henkilöt, ja lopuissa tulee kussakin esille yksi uhri. Etenkin esittelyosa tuntui välillä jopa pitkäveteiseltä, ehkäpä siksi että haluaisin usein toiminnan alkavan jo viimeistään toiselta sivulta. Henkilökuvauksetkin oli kuitenkin tehty huolella ja se kieltämättä auttoi tarinan kiivastahtisemmassa vaiheessa muistamaan selkeämmin kuka oli kuka. Kirjan vauhti kiihtyy loppua kohden ja lopulta ratkaisu tulee niin nopeasti että se ei oikeastaan enää tuntunut merkitykselliseltä. Kirjassa on jotenkin hienosti pystytty rakentamaan murhatutkimus osaksi Dalglieshin ja muun ryhmän työtä ja elämää, joka jatkuu edelleen, vaikka tämä juttu saatiinkin päätökseen. Tämä on erilaista muihin lukemiini dekkareihin verrattuna, jossa aina jutun selvittyä sitä vielä puidaan juttuun liittyneiden yksityishenkilöiden taholta, mutta virkavalta vain häviää pois paikalta.

Tv-sarjoista tarkimmin seuraan CSI New Yorkia ja Bonesia, ja tämä kirja oli mielestäni enemmänkin tällaisen rikossarjan kaltainen. Vaikutelma varmasti tulee selkeämmin esiin, jos ja kun luen Dalglieshista enemmän. Noissa rikossarjoissa kun pääosassa ovat juuri ne tutkijat, ja heidän elämänsä ja työnsä jatkuu jaksosta toiseen juttujen ja rikollisten vaihtuessa.

Mielenkiintoinen kirja, suosittelen kaikille jotka haluavat nauttia hieman runsaampisivuisesta ja hitaampitempoisesta rikosromaanista.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Enni Mustonen: Pohjatuulen tarinoita

Satu Rämö: Talo maailman reunalla

Paluu Nummelan ponitallille