Lucy Dillon: Eksyneiden sydänten koti

Eksyneiden sydänten koti osui silmiini marketin kassajonossa, pokkarihyllyssä. Luin odotellessani kirjan takakannen ja sen jälkeen löysinkin itseni jo kirjastosta varausta tekemästä. Olen nyt yrittänyt totuttaa iteäni taas kirjaston käyttöön sen sijaan että ostaisin itselleni jokaisen kirjan joka tuntuu vähänkin mielenkiintoiselta.

Kirjassa nelikymppinen Rachel perii tätinsä Dotin koko omaisuuden, vanhoine taloineen ja koirahoitoloineen. Lontoossa uransa tehnyt Rachel on saanut juuri potkut työstään ja hänen pitkäaikainen miesystävänsä on jättänyt hänet. Pakollinen vierailu maaseudulle Dotin taloon tuo Rachelille hengähdystauon, ja paikan ja tilaisuuden miettiä omaa tulevaisuuttaan. Rachel toteaa aluksi moneen otteeseen, ettei ole koiraihmisiä, ja siksi hän koirahoitolan perittyään pohtiikin lähinnä sen alasajoa. Koska Rachelilla ei ole enää edes asuntoa Lontoossa, hän joutuu kuitenkin puolipakolla tutustumaan ja osallistumaan koirahoitolan päivittäiseen arkeen. Siitä huolen pitää etenkin koirahoitolan ainoa palkattu työntekijä, australialainen Megan. Koirahoitolan arkeen kuuluu toki myös muita henkilöitä, kuten lauma vapaaehtoisia koiranulkoiluttajia viikonloppuisin ja usein vieraileva eläinlääkäri George. Dotin koirahoitolan tarkoituksena oli alunperin nimenomaan ottaa koiria hoitoon, mutta jotenkin häkkipaikat täyttyivätkin löytökoirista, joille Dot lähes yliluonnollisen taitavasti osasi löytää uudet omistajat.

Kirjassa seurataan sivujuonina myös lapsettomuudesta kärsivää avioparia, yksinhuoltajaäitiä, jonka ex-mies ostaa pojille vallattoman labradorinnoutajan pennun, sekä vieläkin sinkkuna olevaa lääkärimiestä, jolle ystävät järjestävät koirahoitolasta seuraa. Sivujuonet on kirjoitettu mukavasti tarinaan sisään, eivätkä ne juuri haittaa tekstin yhtenäisyyttä. Toki joissain kohdissa hyppääminen henkilöstä ja ympäristöstä toiseen harmittaa. Pääosin sivujuonia oli kuitenkin miellyttävä lukea vaikka niiden kautta käsitellyt aiheet olivatkin välillä tuskallisia.

Dillon kuvaakin kirjassaan erilaisia naisen elämän varrelle sattuvia "tragedioita". Päähenkilö Rachel on edelleen nelikymppisenä naimaton ja melko yksinäinen vietettyään viimeiset kymmenen vuotta tulenarassa suhteessa. Lisäksi hänen niskaansa kaatuu tädin perinnön selvittely, joka on kenelle tahansa melkoinen urakka paperitöineen ja tavaroiden selvittelyineen. Ja tottakai tätä prosessia hankaloittavat myös (yli)aktiivinen äiti ja sisar uteliaisuudessaan. Lisäksi hän joutuu koirahoitolassa ottamaan ehkä ensimmäistä kertaa vastuuta myös muista kuin vain itsestään. Lapsettomuus on nykyään puheenaiheena tavallinen, vaikkei tavallisuus poistakaan sen kipeyttä. Natalie kamppailee itsensä ja omien tunteidensa kanssa, ja lopulta hänen on pidettävä liittoa pystyssä myös miehensä puolesta. Yksinhuoltajaäiti Zoe sen sijaan yrittää pitää pojistaan mahdollisimman hyvää huolta, vaikkei miestä enää talossa olekaan. Arki on jo valmiiksi raskasta, ja taakka kasvaa lähes sietämättömäksi pienen koiranpennun tultua taloon. Kaikessa suloisuudessaan pennut kun osaavat olla melkoisia tuholaisia. Kaikki tarinat ovat todentuntuisia, liioittelemattomia mutta koskettavia.

Kirja on hyvää kesälukemista, melko kevyttä mutta kuitenkin myös kipeitä aiheita käsittelevä. Juoni etenee leppoisasti, ja vaikka lopputuloksen saattaakin arvata melko helposti, riittää tekstissä mielenkiintoisuutta loppuun asti. Kirja on lämminhenkinen tarina ystävyyden ja yhteisön voimasta, ja kuvaa mielestäni hienosti ja juuri maaseudun ympäristöön sopivasti ihmisten elämää itsensä ja toistensa kanssa. Koirat ovat tietysti melko suuressa osassa, ja löytökoirien surulliset tarinat varmasti koskettavat myös "ei-koiraihmisiä". Mikään itketyskirja tämä ei kuitenkaan ole. 

Suosittelen kirjaa sellaisille, jotka haluavat tarinalta onnellisen lopun.